Olen aina harjoittanut pakanuuttani yksin. Se antaa minulle vapautta tutkia itseäni, uskoani ja olla silloin aktiivinen, kun se minusta tuntuu oikealta. Mutta yksin harjoittamisessakin tulee jossain vaiheessa vastaan seinä. Silloin alkaa kysellä itseltään asioita Toisista Tavoista. Miltä tuntuu, kun nostattaakin energiaa muiden ihmisten kanssa kohti samaa päämäärää? Miten paljon helpompaa onkaan kertoa uskonystävilleen kokemuksistaan, eikä tarvitse pelätä, että pitävät hulluna? Miltä tuntuu päästää omalle yksityisenä ja pyhänä pidetylle temppelialueelleen muita?
Yksin vai yhdessä, siinä vasta pulma
Muutama kuukausi takaperin törmäsin ihmisiin, joiden kanssa keskustellessa huomasimme, että meillä on paljon yhteisiä tavoitteita. Totesimme yhdessä huokaisten, miten rankkaa on välillä työskennellä yksin ja tavata muita pakanoita harvoin miiteissä. Lopulta suustani pääsi kuin puolivahingossa lause: haluaisitteko harjoittaa pakanuutta yhdessä? Vastaanotto oli lähes tyrmäävän iso TOTTAKAI! En tiennyt, että myös muut janoavat piirityöskentelyä samoin kuin minä. Ilman sitä tuntuu, että on suljettava yksi ovi pakanapolulla ja etsittävä uusi reitti. Kuten joet, myös minun polkuni virtaa ja muuttaa uomaansa, ja nyt huomasin sen muuttaneen uomaansa radikaalisti: olin liittymässä muiden pakanoiden uskonvirtaan. Alussa hermostutti. ”Mitä tästä tulee? Olen varmasti todella vaivautunut vieraitten seurassa. Enhän edes tunne heitä kunnolla. Mitä jos alankin inhota heitä?” Monesti harkitsin projektista livahtamista takaoven kautta. Helpompaa, mutta erittäin noloa minulle. Voisinhan liittyä myöhemmin joukkoon, jos he suostuvat ottamaan. Kunnes eräs ilta kuulin, miten nämä ihmiset olivat puhelleet minusta miitissä, jossa en ollut paikalla, ja he olivat kiitelleet, kun olin jaksanut innokkaasti touhuta yhteisen hyvän puolesta. Hyvänolontunne oli niin mieletön, että en voinut sen jälkeen enää kuvitellakaan pakittamista pois. 
”Älä tule paha kakku tule hyvä kakku!” Aloimme sitten tosissaan tahkota ryhmää kasaan. Kyselimme sieltä sun täältä kiinnostuneita ihmisiä. Kyselimme neuvoa eri tahoilta ja saimmekin. Kävimme keskusteluja siitä, miten ryhmän pitäisi toimia, milloin ja miksi. Sovimme myös yhteisistä pelisäännöistä: nimiä ei saa julkistaa, tapaamispaikkaa ei saa kertoa ulkopuolisille, ryhmän asioista ei keskustella kuin ryhmän jäsenten kanssa. Päätin jo alussa, että tällaisista asioista pitää keskustella heti, ettei myöhemmin tule epäselvyyttä. Ja kun asia otettiin esiin, niin huomasin kaikkien olevan täysin samaa mieltä minun kanssani: kun kunnioitamme toisiamme, niin kaikki sujuu hyvin. Kun minua pyydettiin ryhmän tirehtööriksi tällä rankalla alkutaipaleella, päätin myös tehdä homman mahdollisimman hyvin. Luottamus ryhmäläisiltä antoi minulle suunnatonta voimaa ja halua toimia heidän hyväkseen. Halusin myös ehdottomasti tehdä selväksi, että vaikka minä touhua tohotan alussa paljon, niin ryhmään ei saa muodostua mitään johtaja — muut -jakoa. Tiedän, että olen mahdottoman huono johtamaan, mutta helkutin hyvä seuraamaan. Ymmärsin, että minulla on välineet — läppäri, nettiyhteys, luppoaikaa, kiinnostusta, taustatietoa, sosiaalisuutta — uurastaa vähän muidenkin puolesta, jotta ryhmän alkuun saaminen onnistuisi helpoiten. En tiedä onnistuinko tässä hyvin, huonosti vai hyvin huonosti, mutta palautetta tulen toivottavasti saamaan. Tämä vai tuo vaiko sittenkin tuo? Samaan aikaan, kun puuhastelu tämän ryhmän kanssa oli kuumimmillaan, minua pyydettiin liittymään toiseen ryhmään. Ajattelin, että tässä olisi valmis ryhmä. Sen kun vain hyppään mukaan eikä ole vastuuta eikä velvollisuuksia. Pelkäsin nimittäin koko ajan, että jotenkin epäonnistun tämän alkuperäisen ryhmän kanssa, eivätkä sen jäsenet enää luota minuun sen jälkeen. Kävin ankaran painin sisimpäni kanssa. Vihdoin uskalsin sanoa toiselle ryhmälle kiitos ei ja jatkoin aherrusta alkuperäisen ryhmämme kanssa. Välillä vieläkin mietin, teinkö oikein ja oikeudenmukaisesti itselleni ja muille, mutta varmuus kasvaa koko ajan: tästä ryhmästä tulen saamaan palkintoni suurimpana. Vaikka homma leviäisikin käsiin, olen jo nyt saanut uusia kokemuksia ja tavannut uusia ihmisiä. Lisäksi voin tulevaisuudessa sanoa, että minä olin vaikuttamassa tähän projektiin. En ole ikinä ollut mukana missään pakanaryhmätoiminnassa, enkä varsinkaan ole harjoittanut pakanuutta muiden kanssa. Ainoat tiimityöskentelyni olen tehnyt Pakanaverkon eri työryhmätehtävissä, jotenka kokemusta minulla ei ollut liikaa. Miten polkaista käyntiin hyvä ja kaivattu pakanaryhmä nollakokemuksella? Ainekset siihen ovat hyvä ja toisiaan ymmärtävä porukka, — ei haittaa vaikka ette toisianne tunne täydellisesti — aito kiinnostus ja rakkaus pakanuuteen, tarmoa sekä tieto siitä, että tämän onnistuessa palkkio tulee olemaan moninkertainen. Ryhmän jäsenillä on tietysti kaikilla omat tarkoitusperänsä, ja jokainen jäsen haluaa ryhmältä hieman eri asiaa. Omat toiveeni ovat varsin yksinkertaisia; tahdon saavuttaa sitä, mitä yksin toimiessa ei pysty saavuttamaan. Esimerkiksi kokemusten jakaminen on paljon helpompaa, kun on ryhmä, jonka kanssa harjoittaa samoja asioita ja jonka kokemuspohja on sama. Toisilla on tietopankissaan sellaista tietoa, josta itse en ole kuullutkaan sekä tietenkin omaperäiset ajatukset, ideat ja teoriat niiden ympärillä. Yksi pystyy luettelemaan yhdellä henkäyksellä tarot-korttien nimet ja symbolimerkitykset, toinen tietää hienoimmat palvontapaikat, jotka lähiluonnosta löytyy. Imen heidän viisauttaan kuin sieni. Mieltäni lämmittää ajatus, että ehkä myös joku pitää minua viisaana ja kokee oppivansa työskentelystä kanssani. Se on kannustava ja piristävä ajatus, joka saa kaiken vaivan tuntumaan pieneltä. Silmäni ovat auenneet, kuten Pratchettin kirjoissa mainitaan, toisen kerran. Näen nyt ryhmätyöskentelyn olevan tärkeää minun polullani. Tämän ryhmän jälkeen vetäydyn ehkä harjoittamaan itsekseni, tai ehkäpä päädyn toiseen ryhmään. Ehkä tämä ryhmä kestää pitkälle tulevaisuuteen, loppuiän. En voi kuvitella sitä viisautta, mikä odottaa tämän polun päässä enkä sitä onnea, joka kohtaa ihmisen, kun hän saa ympärilleen toisia ihmisiä, joiden kanssa on hyvä ja helppo olla niinkin aran asian kuin uskonnon kanssa. Uskon myös, että yhdessä pystymme tavoittelemaan tähtiä taivailta ja tietoa toisista maailmoista. Siinä onkin sulattelemista koko elämän ajaksi.