Shamanismia pohdiskelemassa: Eriika ja Jaguaari
Eriika: Michael Harner teki kirjassaan ”Shamaanin tie” kovan työn yhdistäkseen shamanismin peruspiirteitä ympäri maailmaa yhdeksi, ydin- tai coreshamanismiksi kutsutuksi käsitteeksi. Shamanismiksi luokiteltavaa toimintaa on ollut ympäri maailmaa, niin meillä täällä pohjoisessa kuin kaukaisessa Etelä-Amerikassakin. Pakanaverkon foorumillakin on keskustelua siitä, kuinka shamanismi on nykyisellään lähinnä rumpumatkailua, jota harjoittavat, tai ainakin kokeilevat, useat pakanat, vaikka eivät shamaaneiksi tai shamanismin harjoittajiksi itseään kutsuisikaan. Joillekin shamaanimatkan tekeminen tarkoittaa heidän alitajuntaansa suuntautuvaa matkaa ja vastausten etsimistä sieltä, joillekin, kuten minulle, shamaanimatka on matka Aliseen tai Yliseen.
Onko shamanismin yksinkertaistaminen huono vai hyvä asia? Onko oikeasti tarpeellista, että joka toinen pakana matkailee säännöllisesti? Onko kyse ydinshamanismista, jota kaikkien pitäisi käyttää ongelmanratkaisun välineenä, vai pitäisikö rumpumatkailu jättää vain ns. tosissaan oleville shamanismin harjoittajille? Entäpä muut shamanismin muodot kuten esimerkiksi enneunet ja parantaminen?
Jaguaari: Itse koin ydinshamanismia harjoittaessani, että ero niin kutsutun subjektiivisen ja objektiivisen todellisuuden välillä on aina sumuinen. Esimerkiksi koin voimaeläimeni yhtä aikaa sekä erilliseksi olennoksi että osaksi omaa hetkellistä minäkokemustani. Yleensä en pystynyt sanomaan, missä voimaeläin alkoi ja ”minä itse” loppui. Tämä johti lopulta siihen, että lakkasin uskomasta minkäänlaisen määriteltävän ja absoluuttisen minän olemassaoloon.
Nykynäkökulmastani Alisen ja Ylisen käsittäminen joko jonkinlaisena paikkana tai alitajuntaisena maailmana asettaa kysymyksen täysin väärin. Kaikki tietoinen kokemus nousee esiin visioina, ja ne visiot ovat samalla sekä todellisia että epätodellisia. Subjektiivinen ja objektiivinen ovat kietoutuneet toisiinsa. Tyhjyys on muotoa, ja muoto on tyhjyyttä. Jos matkaa Aliseen ja kokee Alisen, se on ihan yhtä todellinen kuin mikä tahansa muu tietoinen kokemus. Shamanististen matkojen pitäminen pelkkinä matkoina alitajuntaan ei ole tästä näkökulmasta tarkasteltuna hedelmällistä. Silloin joko etäännyttää itsensä matkan teosta tai vähättelee koettujen asioiden merkitystä.
Mitä shamanismin yksikertaistamiseeni tulee, niin minusta näyttää, että silloin 60–70-luvuilla oli kova hinku rakentaa kaikenlaisia henkisyyden suuria yhtenäisteorioita, joissa kaikenlaiset näkemykset saataisiin väännettyä saman katon alle. Sama taipumus näkyy ydinshamanismissa. Harnerin opettama ydinshamanismi ei ole pelkästään rumpumatkailua, mutta tämä piirre tulee korostuneesti kaiken muun edelle. Siksi monille ydinshamanismi on yhtä kuin rumpumatkailu.
Helppoa shamanismia?
Eriika: Ennen shamaanilla oli erityinen kutsumus tehtäväänsä. Koettelemukset tai sairaudet johdattelivat ihmisen shamaaniksi, henget saattoivat valita shamaanin tai vanhempi shamaani saattoi valita itselleen oppilaan. Tie ei ollut helppo. Nykyisellään shamanismin harjoittaminen tuntuu lähtevän ihmisestä itsestään, ajatuksesta ”hei, tota mä haluan koittaa”. Suurin vaikeus, jonka harjoittaja tiellään kohtaa, tuntuu olevan se, että rumpumatka ei onnistukaan, ettei pääsekään sukeltelemaan muihin tajunnantiloihin.
Miksi shamaanimatkan pitäisi onnistuakaan hetkessä? Koska haluan aina syyttää nyky-yhteiskunnassa elämisen helppoutta, teen sen tässäkin. (Anteeksi.) Itse olen ainakin tottunut saamaan just-nyt-heti-eikä-huomenna suurimman osan siitä, mitä haluan. Vuosikauden harjoittelu ja kärsimys, että pääsen shamaanimatkalle? Ei käy, mä haluan just nyt tietää kaikki elämäni salaisuudet ja ratkaisut ongelmiin ja tulevaisuuden ja jos niin ei käy niin mä en ala! Möks.
Pakanauskontojen hajanaisella kentällä harvoin on sellaisia normeja tai tapoja, jotka periaatteessa pakottavat tekemään esimerkiksi tietynlaista harjoitusta säännöllisesti, ellei itse niitä aseta. Ja itselleen asettamistaan tehtävistä on helpointa luistaa. ”Mä teen tän maadotusharjoituksen sitten huomenna, en mä nyt kerkeä, kun on tää tärkeä Facebook-keskustelu kesken.”
Löytyykö onni shamanismin harjoittamisen helppoudesta vai löytyykö todellinen shamanismin ydin vuosien henkisen kehittymisen kautta? Tähän minun on vaikea vastata ollessani niin alussa itse vielä shamanismin tutkailussa. Ja koska minulla on aina ainakin yksi Fb-keskustelu kesken.
Jaguaari: Jotkut ydishamanismia harjoittavat kokevat, että heillä on jonkinlainen kutsumus. Vastaako tämä kutsumus ihan sitä perinteistä raskasta shamaanin kutsumusta on ihan toinen kysymys. Ydinshamanismi voi toimia menetelmänä, joka kautta toteuttaa tätä kutsumusta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivät monet ihmiset harjoittaisi ydinshamanismia pelkästään henkisen tutkiskelun välineenä.
Shamanistiselle matkalle pääsy ei sinänsä ole vaikeaa. Haaste on saada juuri sellaisia tuloksia, joilla on jotain väliä myös siinä elämässä, jota oikeasti elää. Kaikenlaisten henkimatkojen harjoittamisessa piilee se riski, että samaistaa voimakkaat kokemukset siihen, että on voimakas harjoittaja. On helppo rakentaa täysin harhainen kuva omista kyvyistä ja lopettaa uusien asioiden oppiminen.
Jos joku jatkuvasti välttää harjoitusten tekemistä se vuoksi, että jonkin epäolennaisempi asia vie kaiken huomion, on vaikea pitää tätä ihmistä asialle omistautuneena. Todellinen testi on, viitsiikö harjoittaa shamanisia taitojaan myös silloin, kun elämä on vaikeaa ja kiireistä – tai kun se on liian mukavaa, jotta jaksaisi vaivautua. Omistautuminen vaatii uhrauksia. Harjoitukseen käytetty aika on pois jostain muusta, joten pitää tietää, mitä haluaa. Tämä pätee minkä tahansa taidon oppimiseen.
Ollaan vaan ja rummutellaan
Eriika: Kävin yhteen aikaan aktiivisesti rumpupiirissä. Rummutus oli riisuttu uskonnollisuudesta. Odoteltiin, että kaikki pääsevät paikalle, pari puolen tunnin rummutusta, moikkaillut ja sitten kotiin. Rumpupiiristä tuntui puuttuvan jotain. Se oli mekaaninen suoritus, aina ei ollut edes kunnon aihetta matkata. Myöhemmin rumpupiiri sai uskonnollisemman kontekstin, mikä oli huomattavasti miellyttävämpää.
Ensimmäiset rummuttelukertani tapahtuivat Pakanaverkon kevätleirillä 2008. Muistan, kuinka jotkut meistä lauloivat, yksi liikkui pitkin poikin pimeää salia ja itse jäljittelin juuri saamieni voimaeläinten liikkeitä. Vahvoja kokemuksia. Voisi sanoa, että niin lähelle primitiivistä rummuttelua en ole koskaan sen jälkeen päässyt.
Onneksi shamanismi ei ole vain rummuttelua. Kuulostaako uskomattomalta? Se on totta! Shamaanin rooli heimossaan ennen oli monimuotoinen. Shamaani etsi saaliseläimet, paransi sairaat. Muun muassa.
Tuon kevätleirirummuttelun jälkeen minulla on ollut vaikeuksia matkoillani melko usein. Nyt en ole matkannut pitkään aikaan. Sen sijaan uneni ovat alkaneet tuoda minulle tietoa tuonpuoleisesta. Olen opetellut parantamaan käsillä ja huomannut sen lisäksi, että minulla on taitoja ihan pelkässä fyysisessä hieronnassa, energiahoidon parissa. Sen jälkeen kun pääasialliseksi voimaeläimekseni ilmestyi villikoira, olen myös havainnut, että ymmärrän kahta koiraani paremmin.
Jaguaari: Vedin itse mainitun kevätleirin 2008 rummuttelun. Se oli varsin hyvä kokemus.
Itse lopetin ydinshamanismin vuonna 2010 ja ryhdyin harjoittamaan vajrayanaa. Matkailu alkoi menettää merkityksensä. Vajrayana on tarjonnut monipuolisen paletin erilaisia menetelmiä, mutta se on vaatinut itseltäni merkittävää sitoutumista ja yhteistyötä opettajan kanssa. Vajrayanan harjoittaminen on välitöntä kuin kasvoihin hinkattu karkea hiekkapaperi, ja se on tuonut enemmän tuloksia kuin kaikki rumpumatkani yhteensä.
Shamanismin vaikeudet tarkoituksellisia?
Eriika: Olen pohdiskellut omaa suhdettani shamanismiin suoltaessani tekstiä. Viime kappaletta kirjoittaessa päähäni pälkähti ajatus siitä, että ehkäpä matkojeni vaikeudet ovat olleet tarkoituksellisia. Millä tavalla? Jotta oppisin että matkat eivät ole yhtä kuin shamanismi? Jotta henkimaailma katsoo, onko minusta mihinkään?
Olen sitä mieltä, että shamanismin harjoittamisen ei tarvitse olla mukavaa, kätevää ja auvoista. Perinteitä rakastavana ihmisenä vastaan alaotsikon kysymykseen ”kyllä, vaikeudet ovat tarkoituksellisia”. Vaikka en allekirjoita asketismin tarkoituksellisuutta henkisen kasvun pylväänä, voisin tiivistää omat ajatukseni aiheesta kuntosaliharjoittelussa tutuksi tulleeseen lauseeseen:
No pain, no gain.
Jaguaari: Olen siinä mielessä samaa mieltä, ettei mikään henkinen harjoitus, joka pysyy aina omalla mukavuusvyöhykkeellä, ole harjoitusta laisinkaan. Itse en tosin usko vaikeuksien tarkoituksellisuuteen. Näin vajrayanan harjoittajana ajattelen, että harjoittajaa vastaan eivät ole sen enempää kohtalo, maailmankaikkeus kuin henkien suunnitelmatkaan. Vaikeuksia tulee vastaan, koska niitä tulee vastaan, jos maailmassa mitään yrittää saada aikaiseksi.
Jaguaari on aktiivisesti ydinshamanismia harjoittanut pakana, joka sittemmin ryhtyi vajrayanabuddhalaiseksi.