Teksti: Tiina Malinen
Kuippana! Ärmätti! Venäläinen nakkisämpylä! Turisas! Pumpernikkeli! Jeesus! Väyrynen! Kyrvänsyylä! Märänny jöllinkarva! Pilaus! Absurdo! Tanankeles!
Koska viime numerossa puhuttiin manaamisesta, keskittykäämme syksyn kunniaksi manailuun. Kirosanat ovat suomen kielen suuri rikkaus. Esimerkiksi kiroguru Jari Tammi on mainiossa sanakirjassaan koonnut samojen kansien väliin noin 5000 kirousta, joista muutamia herkullisimpia on tähänkin artikkeliin poimittu, ja kyseissä niteessä taitaa olla vasta jäävuoren lumikerros. Kyseessä kun on sentään armaan ajatusrakenteemme tunnepohjaisin sanasto. Onhan suoranaisen mielipuolista, miten äärimmäisiä ja silti keskenään täysin vastakkaisia reaktioita voi ihmisistä houkutella esiin yhdellä ainoalla äänneyhdistelmällä.
Tutkimuksissa on viime vuosina havaittu, että manailu todella lievittää fyysisiä kipua, ja on siis älykästä toimintaa. Katharsiksen kautta helpottuu myös maailmantuska. Toisaalta kirosanoja voi käyttää myös rakentamaan hyperlatiiveja eli neljännen asteen komparatiiveja: kaikkihan me ymmärrämme, että ”vitun hyvä” sijaitsee jollain korkeammalla olemisen tasolla kuin pelkkä arkisen platku ”hyvä”.
Maailmassa ei ole luonnollista kieltä ilman tapaa kirota. Voimasanoja esiintyy jo muinaisissa kirjoituksissa, edellyttäen että ne ylipäänsä kattavat laskutoimituksia syvällisempää sisältöä. Jopa lähisukulaisiltamme simpansseilta on todettu tarkoitukseltaan sadattelua vastaavaa käytöstä, eli tästäkään ei valitettavasti saada sitä kauan haettua ihmisyyden ominaispiirrettä, joka erottaisi meidät muusta eläinkunnasta. Näin siksi, että kiroilu todellakin on syvältä; sitä ei kaikilta osiltaan voi laskea osaksi symbolikieltä vaan primitiivistä signaalikieltä. Syvimmälle iskostuneet äännähdykset sijaitsevat normaalista aivolohkosta poiketen selkärangassa, josta ne saattavat lennähdellä sellaisiltakin ihmisiltä, joiden sanamuisti on aivovamman seurauksena rapautunut. Ei hääppöinenkään ihme, että Touretten oireyhtymään kuuluu toisinaan tahdosta riippumaton hävyttömyyksien toistelu.
Mikäpä yksittäinen sana voisi kuvata suomalaisuutta paremmin kuin kesäiltana järven toiselta puolen kajahtava ”Perkele”? Suomalaisessa mytologiassakin Väinämöinen kumppaneineen jahtaa Manalaa myöten voimallisia sanoja, siinä missä toisten kansojen jumalat aarrearkkuja ja kultakoruja. Antero Vipusen runossa hän menee jopa niin pitkälle, että herättää tuon ammoin kuolleen suuren tietäjän haudastaan ja sukeltaa tämän vatsaan tuhoja tekemään, ennen kuin runonikkari luovuttaa ja luikauttaa sanaisen arkkunsa salat. Moista ruumiinhäpäisyä Väinö selittää: ”Mahti ei joua maan rakohon, vaikka mahtajat menevät.”
Tällä saralla muistutamme ennemminkin slaaveja kuin niin kutsuttua sivistynyttä Eurooppaa. Esimerkiksi venäläiset ja puolalaiset ovat nimittäin myös melkoisia kirosanataitureita, kun lännempää kiropraktiikan mahtikansana erottautuvat ainoastaan skotit. Sen sijaan suurin suomalais-ugrilainen kansakunta ei käytä varsinaisesti kirosanoja. Unkarilainen saattaa kirota lämpimikseen parikin tuntia putkeen toistamatta kertaakaan samaa ilmausta, mutta hän keksii äkkivärikästä sanataiteilua sitä mukaa, kun rimpsua suoltaa. Lopputulos muistuttaa ennemminkin Aku Ankkaa luonnehtimassa naapuriaan tajunnanvirtarunoudella tai tämän artikkelin rakennetta kuin yksittäisten voimaäänteiden läjäyttelyä.
Toisinaan tekisi mieli ihmetellä, miten englanninkielinen maailma selviää noin viidellä kirosanalla, jotka eivät edes kuulostaa millään tavalla voimallisilta. Yleisin lienee ”fuck” ja hävyttömimpänä pidetty ”cunt”, jotka ääntämyksensä puolesta voisivat kumpainenkin tarkoittaa vaikkapa pöytää. Yritä siinä sitten vaikuttaa kapinalliselta rock-tähdeltä. Finntroll valitsi aikoinaan laulukielekseen ruotsin, koska tämä kuulosti kuulemma suomea peikkomaisemmalta, mutta kansankodinkin pehmokiroukset aiheuttavat lähinnä vain myötähäpeän tunteita. ”Jävla” ei suomennu ”Saatanaksi” sitten millään, korkeintaan ehkä pikkutytön persposken pehmuiseksi ”Pahukseksi”.
Valitettavasti suomi alkaa olla samassa alennustilassa. Kun kulkee perjantai-iltana ostarin ohi, huomaa ettei varianssi ole varsinaisesti se taikasana nuorison välimerkittelyssä. Siis jumatsuikka, viisikymmentä kertaa minuutin sisään toistettuna jopa ”vittu” alkaa pöytääntyä eli maistua puulta. Aggressiivista on voima tiessään. Mistä maailma enää saisi tarvitsemaansa vitun väkeä, jos tuo jumalainen elinkin on enää vain maallinen majava? Entisajan emännät suojasivat karjalaumansa harakoimalla eli juoksuttamalla elukat haarojensa välistä, mutta mitä suojaa voi pyhän asemasta profaaniin kutistunut latteus tarjota? Ja minkälaisen nahkahomon mielestä ”vitutus” voi olla negatiivinen mielentila, hä?
Haastan teidät, armaat pakanaiseni. Löytäkää tai keksikää ihan itse oma lempikirosananne! Olkaa yhtä rohkeita ja persoonallisia tässä asiassa kuin uskontonne löytämisessä. Onhan sadattelu vähintään yhtä vakava, hauska ja identiteettiä määrittävä asia. Se vaatii tuoreutta ja yllätyksellisyyttä, aivan kuten vertauskuvat. Eihän vanhuskaan tule kello kädessä.
Tunnetuimmat kirosanat voidaan jakaa kahteen ryhmään: seksuaalisiin ja uskonnollisiin. Kuten pakanat hyvin tietävät, raja näiden kahden ryhmän välillä on tietysti maalattu vesiväreillä järven pintaan.
Muinaiset suomalaiset antoivat sanoille itsessään suuren merkityksen. Henkilöä tai asiaa pystyy kansanrunouden perusteella hallitsemaan, jos tietää tämän tosinimen. Tavallisten tallaajien on viisaampi välttää tiettyjen voimallisten sanojen lausumista, jottei niiden kohde tottelisi kutsua. Tämän tähden esimerkiksi karhun ja Ukon ”oikeat” nimet ovat edelleen kiistan kohteita. Näitä tabusanoja ei siis missään nimessä käsitetty alatyylisiksi. Eiväthän diskordianistitkaan kieltäydy rukoilemasta Eristä siksi, etteivät kunnioittaisi tuota jumalattarista kaoottisinta. Pelko on kunnioituksen pikkuserkku.
Useimmat uskonnollisperäiset rukoukset ovat avunpyyntöjä: ”jumala auta” lyhenee kännykän vessanpönttöön tiputtamisen vaatimaan iskevyyteen näppärästi ”jumalauta”. Pienen pakanan kannattaa siis huolella miettiä, millaisia teologisia termistöjä tahtoo elämäänsä kutsua. Äänneasujensa puolestahan lähes mikä tahansa nimi Raamatusta kävisi manaukseksi. Moolokki! Azazel! Gomorra! Synkin kaikista istuu erityisesti pohjalaisiin sananlaskuihin: ”Ristus täälon joku Ramones mun ohorapellos!”
Persoonallisempaan lopputulemaan pääsee kuitenkin tutkailemalla omaa pantheoniaan. Esimerkiksi suomalaisessa mytologiassa mehukkaasti rytmittyvistä sanoista on suoranainen runsaudenpula. Äkräs! Ronkoteus! Kulimuksen kulkku! Pätö nartsikka! Häikäle! Samoin luonnonuskoisten kannattaa tutkiskella vaikkapa linnuille tai sienille paiskattuja lajinimityksiä herkkunoitumusten toivossa ja hankkiakseen avuksi niiden jylhiä emuita. Tässä yhteydessä auttaa, jos oma voimaeläin sattuu olemaan harvinaisempaa sorttia. Maistuisiko herrasväelle kyrmymurisija, helymonninen, ruijanpallas tai yksinkertaisen rapea törö? Kasvissyöjille tarjolla olisi tänään puolestaan tihkutympöstä, pörhösuomuhelokkaa, haisutanteroista ja härmämalikkaa.
Seksuaalisuus on perinteisesti ollut etenkin katolisissa maissa se tärkein kirosanojen lähde. Vaikka ne suomessa edelleen edustavat selkeää vähemmistöä, sukupuolielimet vaikuttavat saaneen yhä suurempaa jalansijaa myös meillä, mikä vaikuttaa äkkipäätä yllättävältä samanaikaisen seksuaalisen vapautumisen rinnalla. Kyse saattaakin olla alapäähuumorista. Kyrpä soikoon, kyllähän ”tissien” lausuminen aina saa mielen kohenemaan. Riettauksia ei sovi lausua kenelle tahansa, joten silkka maininta antaa ymmärtää, että nyt ollaan turvallisessa seurassa, omassa kotoisassa yhteisössä. Koska pakanat tyypillisesti eivät välitä moralisoida toisten lakanoidenheiluttelua, seksuaalikuvasto ei kuitenkaan ehkä parhaalla mahdollisella tavalla iske vasaran osuessa peukaloon. Sen sijaan suosittelemme houkuttelemaan elämään lempeyttä käyttämällä säännöllisesti mantraa ”pimppi”.
Nykymaailmassa kiertoilmaisut kertovat pikemminkin paheksuttavuudesta tai holhottavuudesta kuin pelonsekaisesta kunnioituksesta. Täytyy sanoa ”tummaihoinen”, koska alun alkaen neutraali sana ”neekeri” on itsessään alkanut merkitä jotain halveksuttavaa ja siis poliittisesti epäkorrektia. Kyse alkaa olla suoranaisesta kolmannesta kirousrykelmästä, joka herättää yhtä paljon tunteita kuin perinteisemmät alueet. Vanhuudesta on tullut viisauden sijaan peiteltävää, joten täytyy puhua senioreista. Ironista kyllä, monet kiertoilmaukset ne vasta rumia sanoja ovatkin. Vai millaisia mielleyhtymiä herättää ”sosiaalisesti työrajoitteinen”? Vastaavia puistatuksia nostattavat enenevässä määrin myös ruumiin eritteet.
Viattoman kuuloisilla huudahduksilla on helppo naamioida sanojen todellinen voima. Esimerkiksi ”vitsi” on turvallinen lausuttava jopa päiväkodin vanhempainillassa, vaikka onkin muodostettu yhdistämällä ”vittu” ja ”hitsi”. Myös merkityssisältöjen avulla voi kuitenkin löytää suorastaan kalmanhajuisen painokkuuden. Syöpä! Verottaja! Kvartaalitalous! Ja eipä unohdeta Ismo Alangon tuomiota oikein todella rumasta sanasta, joka tässä taikauskon tähden jääköön mainitsematta.
Lopuksi kannattaa muistaa, että sanasta tekee kirosanan vain ja ainoastaan sen käyttötapa. ”Sus siunatkoon” toimittaa samaa virkaa kuin ”no helevettiläänen”. Seurakuntanuoret kiroavat mielellään viikonpäivillä. Torstai! Perjantai! Hyvä puoli tämäntyyppisessä kiroilussa on, että sanat eivät menetä voimaansa yhtä helposti kuin perinteikkäämmät tabut, vaikka toisaalta erinomaisen henkilökohtaisen tabun muodostaisi monelle vaikkapa synnyinpaikkakunnan nimi. Säksätyksen suurvisiiri Tammi ehdottaakin sopivan ärräpään etsimiseen rasvatestiä. Jos asetat sanan eteen ”voi” ja potkaiset isovarpaalla pöydänjalkaan, heltiääkö äännähdys luontevasti kurkunpäästäsi? Varma vahvistus on myös sanan monistaminen etuliitteellä ”tuhannen”.
Notta näin on turtanat.