Teksti: Lemelina, tausta- ja rituaalitiedot Anssi Alhonen
Suomenuskoisten oma yhdistys Taivaannaula ry järjesti 18.–20. 2008 jäsenilleen ja muille suomenuskosta kiinnostuneille mieleenpainuvan Karhunpäivän juhlatapahtuman. Tapahtumapaikkana oli Someron Somerniemellä sijaitseva Poikkipuoliaisen leirikeskus. Juhlapaikka sijaitsi kauniin Poikkipuolisen suojärven rannalla, jossa oli osuvasti kaksi saunaa ja kallioinen nuotiopaikka. kahdella saunalla ja kallioisella nuotiopaikalla. Pääosassa juhlassa oli luonnollisestikin Karhu, Otavanpoika, Otso, oikeimmalta nimeltään Ohto.
Taustaa Karhunpäivän vietosta
Suomessa on jo muinoin vietetty 13. heinäkuuta keskikesää ja karhunpäivää. Miksi keskikesä sitten on ollut noin paljon jälkeen kesäpäiväntasauksen ja auringon lakipistepäivien? Vanha keskikesä sijoittuu vuoden lämpimimpään ja näin maanviljelijän kannalta merkityksellisempään aikaan. Säätieteellinen tosiasia onkin, että keli lämpenee yleensä noin kolmen viikon ajan ”oikean” keskikesän jälkeen ja viilenee kolmisen viikon ajan talvipäivänseisauksen jälkeen. Näiden päivien paikkeille sijoittuvat vuoden lämpö- ja kylmyyshuiput. Keskitalvea eli talvennapaa vietettiin siis 13.1 (tai 19.1) ja keskikesää 13.7.
Karhu oli muinaissuomalaisille tärkeä jumalallinen hahmo, joka liittyi sekä keskitalveen että keskikesään. Kustaa Vilkuna toteaa Vuotuisessa ajantiedossaan karhun kääntyvän kansan uskomuksien mukaan pesässään keskitalvella tammikuussa sanoen ”Yö puolessa, nälkä suolessa”. Vanhalla ajallahan uuden vuoden aloitti talvikausi kekrinä loka-marraskuun vaihteessa. Talvikausi päättyi helajuhlan aikaan toukokuun alussa. Keskitalvi eli talvennapa sijoittuu siis tammikuun puoleenväliin ja keskikesä karhunpäivään 13. heinäkuuta. Sekä muinaiset että nykyiset suomenuskoiset muistavat karhua näinä molempina päivinä. Vuoden voi siis jakaa neljään päähetkeen. Kekrinä uusi vuosi ja talvikausi alkavat. Talvennavan aikaan talvi on puolessa välissä, ja on vuoden kylmin hetki. Helana talvi loppuu, ja vuosi on puolessa välissä. Keskikesä ja karhunpäivä ajoittuvat kesän puoleen väliin, vuoden lämpimimpään hetkeen
Etelänaapurissamme Virossa on myös juhlittu Karhunpäivää. Heimoveljiemme kansanomainen nimi juhlalle oli suomennettuna ”karhun pyhä”. Tämän päivän aikana karhulle pyrittiin olemaan mieliksi ja työntekoa vältettiin, jottei karhu tuottaisi vahinkoa. Heinäkuu on ollut vanhastaan ”karhunkuu”, ja sen puolivälissä oleva karhunpäivä on mielletty karhun myyttiseksi syntymäpäiväksi. Esikristillisellä ajalla karhunpäivän viettoon on liittynyt kulttimenoja ja karhunpalvontaa. Tätä perinnettä Taivaannaula on omalta osaltaan palauttamassa omaan aikaamme. Vilkunan mukaan karhunkaato peijaisineen ja ohdonhäät-näytelmineen on keskittynyt sydäntalveen ja kesäiset menot ovat karhunpäivänä pääosassa.
Karhun vuotuispäivissä toistuvat siis karhun surma (talvennapa) ja syntymä (karhunpäivä). Suomalaisen perinteen mukaan Ohto on puoliksi jumala (Ilmarisen poika) ja puoliksi eläin, joka laskettiin taivaista maanpäälle (kultaisessa kätkyessä, vitjoilla hopeisilla). Toisissa kansantaruissa karhun kerrotaan syntyneen metsässä, ”sydämessä salon simaisen”. Maan päällä Ohto tuli kuitenkin ihmisten surmaamaksi, ja hänen lihaansa syödään pyhässä riitissä (peijaiset versus ehtoollinen). Lopulta Ohto kuitenkin nostetaan puuhun (kallohonka versus risti), josta hän nousee takaisin isänsä luo taivaaseen. Karhun juhlatkin keskittyvät juhlistamaan ja ritualisoimaan hänen syntymäänsä, vertaa joulu, ja kuolemaansa sekä taivaisiin paluuta, vertaa pääsiäinen.
On merkkejä siitä, että myös muinaissuomalaiset olisivat ymmärtäneet Jeesuksen hahmon juuri omien karhumyyttiensä kautta, kun kristinusko ja muinaisusko alkoivat sekoittua ja muodostaa synkretististä kansanuskoa. Eräissä kansantarinoissa Ohto toimii jopa suoraan sijaishahmona Jeesukselle: Johannes Kastajan kerrotaan kastaneen Ohto Otavanpojan Jordan-virrassa ja niin edelleen.
Karhun yhteys yliseen jumalten maailmaan on kiistämättä vahva. Kontio on tietäjä ja shamaani, joka jättää joka vuosi ruumiinsa makaamaan transsissa maaemon poveen kaivamaansa pesäkohtuun karhun sielunsa matkatessa taivaalla ylisessä. Paitsi feminiini ja maskuliini tai maa-ilma, karhussa yhdistyy myös elämä ja kuolema. Joka syksy luonnon kuollessa myös metsän vanhin vetäytyy pesäänsä, vain noustakseen ylös joka vuosi uudelleen kevätauringon herättäessä luomakunnan.
Muinaissuomalaisessa ajattelussa pyhänä pidettyihin eläimiin liitetään usein kyky ylittää eri maailmojen tai todellisuuksien välisiä rajoja. Päänsä veteen kastava joutsen on aliseen vainajien maailmaan näkevä Tuonen lintu. Karhu taas kuuluu yliseen jumalalliseen todellisuuteen niin vahvasti, että vanhoina aikoina ihmiset katsoivat velvollisuudekseen varmistaa peijaisjuhlilla Otavan kaadettuaan, että ruumiinsa maan päälle jättäneen Ohton väkevä sielu pääsi nousemaan kallohongan nokasta takaisin ylös kohti aurinkoa, isänsä Ilmarisen pajaa.
Juhlan kulkua, karhun tuntua
Vihdoin perjantai, ja odotettu juhla saattoi alkaa! Pienten mutkien kautta (kyllä, navigaattorinkin kanssa voi eksyä) löysin perille, kyydissä Ruska ja Routa, jotka poimin eksoottiselta Loimaan rautatieasemalta (ja kyllä, Loimaalla on sellainen). Karhunpäivän juhlaa oli valmisteltu reilusti etukäteen, mistä isot kiitokset järjestäjille – kyllä se vaan niin on, että hyvin suunniteltu on enemmän kuin puoliksi tehty. Rituaalit lauluineen putkahtivat nettiin hyvissä ajoin osallistujien tutusteltaviksi, samoin varsin perusteellinen ilmoittautumislomake. Itse pääsin pomottelemaan keittiöön, joten laadin etukäteen suuntaviivoja ruokalistoille. Tämä helpotti osaltaan juhlaelämää, kun kaikkien ei tarvinnut raahata omia ruokiaan, vaan ihmiset toivat osuutensa suunnitelluille aterioille. Ruoka on minulle iso osa suomalaista perinnettä, oli se sitten itse kasvatetuista aineksista tehtyä lähiruokaa tai historian hämäristä tulevaa perinneruokaa.
Saatuamme valtaosan perjantain saapujista paikalle teimme pienen esittelykierroksen. Totesimme suuren osan ihmisistä tulleen melkein suoraan juurileireiltä, tutustumasta suomalaiseen perinteeseen Juurielon malliin. Juurielohan on rekisteröity yhdistys, joka pyrkii edistämään omien juuriemme tuntemusta sekä luonnonläheistä ja yhteisöllistä elämäntapaa. Jutustelun perusteella harmitti entistä enemmän, kun en leirille päässyt. Todettiin myös, että vähemmistö osallistujista oli Taivaannaulan jäseniä. Hallituksen edustajat tosin uskoivat tilanteen vielä muuttuvan ja olivatpa oikeassa rutjakkeet, ainakin minun kohdallani.
Perjantain ohjelma oli rento: pohdimme muun muassa seuraavan päivän rituaaleja ja autoimme Nikiä niiden käännöksessä. Nik oli siis San Fransiscosta asti suomalaisia juuriaan etsimään tullut mukava amerikkalaismies, joka sopeutui hyvin meidän alkuasukkaitten keskuuteen ja hämmästytti meitä hyvin aidolla suomalaisaksentillaan. Ruoka valmistui hyvin yhteistyön merkeissä, ja illallispöydässä meitä odotti suomalaiseen lähiruokaan sekä ajankohdan tuoretuotteisiin perustuva ateria. Alkuun mustatorvisienikeittoa, sitten uusia perunoita ja punajuuria, voikastetta, mummon lehtisalaattia, hirvipaistia, apposherneitä, yrttijuustoa, ruisleipää, kakkoa, piimälimppua, kotikaljaa, Louhisaaren juomaa (saattoipa jollain oikein oluttakin olla) ja jälkiruoaksi tuoreita aho- ja puutarhamansikoita sekä mustikoita kerman kera. Sauna lämpeni, järvi todettiin lämpimäksi ja ruskeavetiseksi, jopa sumukone toimi ja maisema oli henkeäsalpaava hiljaisella uinnilla. Puoli-irlantilaisvahvistuksemme esitti kylläkin saunalaulun, jonka rinnalla monet aikaisemmat kalpenivat ja hiljaisuuskin hälveni. Jep, ei ollut turhaa huhupuhetta tämä suomenuskoisten löylynheittovimma. Teltanpystytystaitoja sen sijaan voidaan edelleen epäillä. Saunan jälkeen siskonpeti kutsui puolenyön maissa, kunnes tuli soitto myöhäiseltä saapujalta, jota urheat ritarimme tietenkin lähtivät noutamaan… jostain. Neito saateltiin kotipesään kolmen miehen voimin, mutta ei ihme, että aamulla useampaakin väsytti.
Lauantaiaamu pyöräytettiin käyntiin perinteisellä kaurapuurolla, mitä seurasi retki Somerniemen kesätorille. Hämmentävä kokemus: keskellä ei mitään on yhtäkkiä tuhansia ihmisiä. Ja mielenkiintoisia myyntikojuja lähes silmänkantamattomiin. Juutuin heti ensimmäiselle – yrttejä ruukuissa! Väinönputki ja suopayrtti halusivat välttämättä uuteen kotiin. Tavaraa vakoista vanhoihin kirjoihin, tuopeista tervaan. Mitä tältä torilta ei löydä, sitä ei voi tarvita. Suosittelen lämpimästi!
Leirikeskukseen palatessa väki oli lisääntynyt, ja tehtiin uusi esittelykierros tervetuliaispuheineen. Osa juhlijoista lähti etsimään iltaohjelmaan sopivaa suota, osa ryhtyi kokoamaan muhkeaa perinneruokapöytää, mistä kiitos siitä kaikille piirakanpaistajille ynnä muille ahkeroijille. Eksoottisimpia mutta toki umpisuomalaisia kokemuksia olivat pettuleipä ja maistuva sahti. Pöydästä löytyi lisäksi ainakin rönttösiä, karjalanpiirakoita, poroa, piimäjuustoa, erilaisia perinteisiä leipiä ja marjapiirakkaakin, ryynimakkaraa, ruispuolukkayllätyksiä, tattaripalleroita (liettualaisen Indren tuomia), lanttupiiraita ja nauriskuutioita. Ennen ruokailua suoritettiin Karhun synty –rituaali.
Karhun synty
Muinaissuomalaisille sanojen ja tapahtumien välillä oli erottamaton yhteys. Sanat muovaavat todellisuutta. Kun Väinämöinen tarvitsi veneen, hän lauloi itselleen sellaisen. Syntyrunolla jonkin olennon tai asian perimmäinen olemus voidaan tuoda läsnäolevaksi tähän hetkeen.
Karhun synnyistä merkittävin kertoo Ohdon syntyneen taivaissa, Otavaisen olkapäillä, josta hän syntyi karhun ruumiiseen metsän siimeksessä. Sukulaiskansojen karhurunot kertovat, että Ohto on taivaanjumalan poika. Myös suomalaisissa runoissa mainitaan karhun vanhemmat: ”Ilmarinen on isäsi, Hongatar emäsi”. Karhun sielu eli perimmäinen olemus on taivaallinen, mutta karhun ruumis syntyy maan päälle karhupesässä, Hongattaren maakohdussa.
Rituaalissa lauloimme karhun synnyn ja näin toimme Ohdon olemuksen ja väen läsnäolevaksi juhlaan. Tätä symboloi pieni karhupatsas. Ruokauhrin jakamisella osoitimme ihmisten ystävyyttä ja kunnioitusta Ohtoa kohtaan. Ruokauhriin oli kerätty parhaat palat tulevasta ateriasta, ja ne asetettiin tuohiseen roppiseen. Rituaalia varten juomasarvi täytettiin oluella. Laulun aikana karhupatsas ja ruokauhri asetettiin suuren kiven päälle, hongan katveeseen. Sarvi nostettiin kohti taivasta, ja jokainen osallistuja joi maljasta, viimeisen uhratessa juomaa Ohdolle.
Kussa on ohto tuuditeltu
mesikämmen käännytelty?
Luona kuun, tykönä päivän
otavaisen olkapäillä
kultaisessa kätkyessä
sieltä on maahan laskettuna
kultaisissa ketjusissa
vitjoissa hopeaisissa
tuonne synkkähän salohon
mustan maan sisähän
mesimättäiden nenähän.
Hetken hiljentymisen jälkeen osallistujat siirtyvät itse nauttimaan juhlaruuista.
Ruokailun jälkeen leikittiin erilaisia karhuun liittyviä tai muuten metsästyshenkisiä leikkejä. Sorja opetti jouhikon soittoa, ja musisointia kuultiin myös korvia hivelevien kansanlaulujen sekä rummutuksen muodossa. Saunat lämpenivät jälleen kauniin kesäsään suosiessa, ja vihdat viritettiin viriiliin löylykuntoon. Valmistauduimme juhlan toiseen rituaaliin, joka suoritettiin auringon jo pikkuhiljaa vajotessa kohti taivaanrantaa.
Ohdonhäät
Ohdonhäät on riitti, jolla toistimme ihmisen ja karhun liiton. Ajatus ihmisen ja karhun lähisukulaisuudesta on ikivanha. Vienan Karjalassa karhun lihaa ei syöty 1900-luvun alussa, koska karhu on ihmisen sukua. Koltat nimittävät itseään karhun veljiksi. Karhua on Suomessa pidetty älykkäänä ja sielukkaana olentona. Karhu oli muinaissuomalaisissa uskomuksissa metsäihminen ja suvun kantavanhempi. Alkuaikoina karhun ja ihmisnaisen liitosta syntyi karhun kansa. Karhunpeijaiset olivat paitsi karhun hautajaiset, myös Ohdon hääjuhla, jossa tuo vanha liitto vahvistettiin.
Taivaannaulan helajuhlassa teemoina olivat uudistuminen ja puhdistautuminen kohti omia pakanallisia juuria. Karhujuhla jatkoi tätä lähentymistä. Nyt teimme rauhan suvun kantavanhemman, Ohdon, kanssa. Riitissä lauloimme laulun Karhun ja metsästäjän sovinto. Laulu kertoo karhun ja metsästäjän saavuttamasta sovusta ja yhteisymmärryksestä. Laajemmalla tasolla sen voi ymmärtää koko karhun kansan ja karhun välillä olevana sovintona, jonka kautta juurilleen palaavat ihmiset saavat elämäänsä taas karhun siunauksen ja väen.
Osallistujat jakaantuivat riitin ajaksi mies-nainen-pareiksi. Tässä parissa mies symboloi alkuaikojen karhua ja nainen ihmisnaista. Samalla mies symboloi karhun isää, taivaanjumala Ilmaristaja nainen karhun emoa, Hongatarta. Riitin aloitti symbolinen karhunmetsästysnäytelmä, taustanaan kiihtyvä rummutus. Karhun kaadon jälkeen laulettiin metsästäjän ja karhun vuorolaulu:
Metsästäjä:
En mie keihäillä ajellu
Enkä jousin pyytänytkään
Itse sie vierit vempeleeltä
Hairahit havosen päältä
Puhki luisen kylkiluusi
Läpi marjasen mahasi
Karhu:
Eipä jousilla otettu
Eikä keihäillä ajeltu
Itse hairahin havolta
Lepän lengolta putosin
Miehen etsijän etehen
Miehen etsijän etehen
Laulun jälkeen parit osoittivat kunnioituksensa Ohdolle uhrikivellä ja tarttuivat toisiaan käsistä. Laulettiin sovintolaulu:
Harvoin yhtehen yhymme
Harvoin yhtehen yhymme
Sen torumme tappelemme
Sen torumme tappelemme
Anna nyt kätösen kättä
Anna nyt kätösen kättä
Sormilla sulosovinto
Sormilla sulosovinto
Riitti oli päättynyt.
Suovaellus
Iltasella saunoimme, ja järven rannalla uimareita (ja naapureita) kohtasi viehkon absurdi näky: lauma alastomia suomalaisia juoksemassa suossa kilpaa lakkojen perässä. Ei missään muualla maailmassa… Saunomisen jälkeen täytimme vatsat maistuvalla loimulohella ja muurinpohjaletuilla. Kun täysikuu nousi, valmistauduimme hiljaiseen suovaellukseen. Tarkoituksena itse kunkin oli tarkastella omaa luontosuhdettaan ja keskittyä kohtaamaan mahdollisen pelkonsa soita kohtaan. Kuun ja kiiltomatojen valossa kävelimme hiljaisuuden vallitessa läheiselle suolle – monelle jo pimeä metsä paljaiden jalkojen alla oli uusi kokemus. Suolla tunnustelimme pehmeää rahkasammalta varpaiden alla, ja osa meistä otti suohon todellisen lähikontaktin: Hirvon johdolla siirryimme lämpimään suolampareeseen, annoimme pitkien rahkasammalten kietoutua kehojemme ympärille ja tunsimme suon itsessämme. Tätä lähemmäs luontoa on vaikea päästä. Päällimmäisenä itsellä oli vahva tunne lämpimästä sylistä, tai kohdusta. Tunne oli hyvin kaukana pelottavasta. Vähitellen ihmiset nousivat lampareesta. Muiden mukanaolijoiden mukaan näky oli mieleenpainuva, syntymään viittaava. Hiljainen vaellus takaisin majoille ja autuas kääriytyminen makuupussiin samanhenkisten ihmisten keskelle. Miten tyytyväinen mieli olikaan!
Lähtöpäivä
Sunnuntai oli rikkinäinen päivä, täynnä eroamisia uusista ja vanhoista ystävistä. Koska iso osa ihmisistä lähti jo aamulla, viimeiseksi suunniteltu riitti jäi toteuttamatta, mutta moni kertoi myöhemmin saatelleensa Ohdon takaisin taivaisiin yksityisin menoin. Hieno viikonloppu oli takana. Suuret kiitokset kaikille osallistujille ja järjestäjille, teitte juhlasta unohtumattoman. Haikea tunne, milloin näemme seuraavaksi? Kekrinä viimeistään…
Anssi Alhosen lähteinä olivat:
Kustaa Vilkuna (1950): Vuotuinen ajantieto
Juha Pentikäinen (2005) Karhun kannoilla. Metsänpitäjä ja Mies
Juha Nirkko (toim.)(2004) – Juhannus ajallaan. Juhlia vapusta kekriin.
Lisätietoa Karhujuhlasta myös Hiitola-foorumilla (www.hiitola-foorumi.net) ja Taivaannaulan sivuilla (www.taivaannaula.org).