Malitsu
Vilkaisu karttaan paljastaa, miten ihmiset ennen ajattelivat. Nimistö muuttuu nimittäin hitaammin kuin ristiretkien perinnön juurruttaminen kestää. Vaikka monesta Paskalammesta tuli kartanpiirtäjän udellessa häveliäästi Pahalampi ja Vittulammesta Nimetönlampi, pakanalliset palvontapaikat ovat yleensä saaneet pitää alkuperäisen tittelinsä.
Suuri mullistus nimeämiskäytännöissä tapahtui oikeastaan vasta, kun pohjan perukoille alkoi rantautua tietoja eksoottisista paikoista. Lähes kaikki kaukaisten paikkojen nimet, kuten Helsingin Arabia tai Seinäjoen Jeriko, on annettu samoihin aikoihin kuvaamaan, miten syrjässä jokin paikka on. Toisaalta uusia nimiä keksiessä on monesti luontevinta turvata omaan mytologiaan. Esimerkiksi Tampereella Kalevan kaupunginosan tiet on nimetty Kalevalan hahmojen mukaan Väinämöisen-, Lemminkäisen- ja Joukahaisenkaduiksi.
Ilmeisimmät pakanalliset nimet viittaavat suoraan johonkin jumalaan tai paikan erityiseen voimaan. Suomi on pullollaan Pyhäjärviä, Ukonvuoria, Hiittenmaita ja Kontiomäkiä. Myös ihan tavallisten paikkojen nimet ilmentävät usein kunnioitusta luontoa kohtaan. Kielen muuttuessa saattaa kadota kuitenkin myös ajatus nimenannon takaa. Mitä vanhempi nimi, sitä vaikeampi nykyihmisen on sitä tulkita. Varsinkaan suurten vesistöjen, kuten Päijänteen ja Saimaan, nimien merkityksestä tai edes nimenantajien kielestä eivät näytä enää tutkijatkaan ottavan selkoa. Välissä on paljon nimiä, joiden ymmärtämiseksi joutuu tekemään pienimuotoista salapoliisin työtä. Koska kaikki eivät mahtuisi lehteen, katsotaan seuraavaksi muutamaa mielenkiintoisen kuuloista esimerkkiä.
Katumajärvi
Katumajärviä tuntuu olevan vähän siellä täällä. Kun ristiretkeläiset tulivat käännyttämään suomalaisia, olisi ollut tyhmää haistatella miekoilla osoitteleville tyypeille. Neuvokkaat käännytettävät ottivat siis kasteen vastaan sopuisasti, mutta käännyttäjien silmän välttäessä he kävivät pesemässä kasteveden pois läheisessä järvessä ja jatkoivat omille jumalilleen uhraamista ihan kuten ennenkin. Näistä katumisen osoittamisista liikanimensä saaneissa vesistöissä tiedetään joidenkin nykyistenkin pakanoiden käyneen huuhtomassa kansankirkon rippeetkin pois iholtaan.
Naulinkari
Piskuinen saari Vesilahdessa ei vaikuta järin erikoiselta paikalta, mutta jos legendaan uskotaan, sillä on vieläkin merkittävämpi sija kristinuskon ja pakanuuden törmäyksessä kuin Katumajärvillä. Naulinkarin nimi kertoo itse asiassa kaiken olennaisen. Hinsalan kylään saapui 1100-luvulla ensimmäinen käännyttäjä, joka tunnetaan nimillä Hunnun Herra, Meidän Herra tai Kalannin Kala. Oudon Hunnun-sanan perusmuoto ei ole suinkaan huntu, vaan hunnu, joka merkitsi henkeä tai sielua. Ilmeisesti kyläläiset antoivat vieraalle moisen liikanimen, koska tyyppi höpisi sekavia ylösnousevista kummituksista.
Saarnaajan arkkiviholliseksi muodostui pakanapäällikkö Kirmu tai Kirmukarmu, joka toden teolla kyllästyi kuuntelemaan käännytystä. Koska Hunnun Herra ei suostunut asettumaan hämäläisten puolelle, Kirmu ristiinnaulitsi hänet autiolle saarelle, joka tänä päivänä tunnetaan Naulinkarina. Liittolaiset auttoivat kuolemaan jätetyn Hunnun Herran pakoon, mutta seuraavan kerran hänet kiinni saatuaan Kirmu antoi repiä hänen raajansa irti. Vanhus jatkoi saarnausta jonkin aikaa vielä torsonakin, kunnes heikkeni ja käski haudata itsensä salaisesti, koska ei halunnut uutta pyhiinvaelluspaikkaa. Mahdollinen viimeinen sija voisi nimen perusteella olla esimerkiksi Hunnunkallio.
Vesilahden keskustassa sijaitseva Kirmukarmun mäki on muuten eräs Suomen merkittävimpiä muinaismuistoalueita. Paikka lienee toiminut päällikkösuvun polttokalmistona nuoremmalla rautakaudella. Kirmu-nimen alkuperä lienee muinaisgermaaninen Germund tai Girmund, jonka voisi kääntää keihäsvartijaksi. Ainakin jonkin tulkinnan mukaan karmu taas tarkoittaa kalmistoa.
Koli
Pielisen alueen uskonnollisena ja hallinnollisena keskuksena sekä sittemmin kansallismaisemana tunnetun vaaran nimestä on esitetty läjäpäin tulkintoja. Länsisuomalaisissa paikannimissä sana koli viittaa yleensä kivihiileen ruotsalaisen kol-sanan tapaan. Kol tai Korl on myös skandinaavinen sukunimi, jota on esiintynyt Karjalassa jo varhain. Yleisimmillään Koli-, Kolu-, Kolikko-, Kolikka- ja Koleikko-pesueet esiintyvät nimistössä onomatopoeettisina sanoina eli paikoissa, joissa pyörii paljon irtokiviä ja siis kolisee. Tämä olisi luontevaa ajatella myös Kolin nimen alkuperäksi, sillä kuuluisaan Uhrihalkeamaan heitetyt kolikothan ääntelehtivät mennessään ”kolinkolin”. Vastaavasti jotkin paikat korisevat, kohisevat tai helisevät.
Todennäköisin vaihtoehto nimen alkuperälle on kuitenkin vielä yksinkertaisempi. Erityisesti juuri Pohjois-Karjalassa esiintyy paikkoja, joiden nimessä koli merkitsee paljasta tai kaljua. Yleensä paikat ovat myös kallioisia vaaroja tai ainakin sijaitsevat sellaisen läheisyydessä. Karjalan kielessä kolita tarkoittaa hiusten leikkaamista ja kolopeä lyhyttukkaista; murteissa koloa tarkoittaa kuorimista. Sana lienee laina venäjän paljasta tai alastonta merkitsevästä sanasta golyi. Ukko-Kolin, Akka-Kolin ja Paha-Kolin kaleina kohoavat huiput lienevät siis kiinnittäneen nimenantajien huomion.
Erik Utterin kartassa 1650-luvulla Kolia kutsutaan nimellä Mustarinta, joka taas viittaa itseensä metsien kuninkaaseen, karhuun. Nimitys tulee ilmeisesti alueelta löytyvästä suuresta, karhunpään muotoisesta kivestä.
Jamali
Aivan itärajan kupeessa Lieksassa sijaitsevat Jamalin ja Niitty-Jamalin kylät sekä Jamalinjoki, -järvi ja -lahti. Kerrotaan myös, että lähempänä keskustaa olisi virrannut osittain maanalainen Jumalanjoki, joka sittemmin on kuivunut. Ahvenanmaalla on puolestaan kunta nimeltä Jomala. Luoteis-Siperiassa nenetsien eli samojedien alueella on kokonainen niemimaa nimeltä Jamal, jonka nimi suomennettuna.tarkoittaa maan äärtä. Alue onkin geologisesti nuorta ja suurimmaksi osaksi ikiroudan peitossa.
Jamali, Jumala, Jomala ja Jumi viitannevat kaikki samaan suomensukuisten kansojen palvomaan jumaluuteen. Skandinaavisessa saagassa kerrotaan Jäämeren tai Vienanmeren rannoilla eläneestä, ilmeisesti suomensukuisesta bjarmien kansasta, joka uhrasi arvometalleja Jómalin patsaalle. Marien maailmanhenki on nimeltään Jumo. Myös tupajumin nimi lienee samaa alkuperää, sillä puun sisällä metelöivän hyönteisen ääni vaikuttaa henkiolennon aikaansaamalta.
Yhden teorian mukaan kantasana juma tarkoittaa taivasta, jolloin kyseessä voisi olla jonkinlainen taivaanjumala. Arjalaiskielissä dyumān tarkoittaa taivaallista tai kirkasta, ja termiä onkin käytetty hindujen Indra-jumalasta. Vakuuttavammalta johtolangalta vaikuttaisi kuitenkin Latvian mytologiassa esiintyvä hedelmällisyydenjumala Jumis. Suomestakin tunnetaan fallossymboleilta vaikuttavia juminkekoja tai -kurikoita, jotka rinnastuvat melko suoraan virolaisiin iivakiviin. Kustaa Vilkuna kertoo pohjalaisesta leikkihääperinteestä nimeltä juminhäät, joissa naimattomat nuoret makasivat yön yhdessä, luonnollisesti siveissä merkeissä. Perinne vaikuttaa vahvasti siistiytyneeltä jäänteeltä vanhemmasta riitistä, jossa on saatettu esimerkiksi testata morsianehdokkaan hedelmällisyyttä.
Lempäälä
Lempäälän seutu lienee ollut aikoinaan hämäläisten uskonnollista keskusta Sääksmäen Rapolan ohella. Lempäälän ja sen kirkonkylän Lempoisten nimet viittaavat suoraan hedelmällisyydenjumalaan, joka tunnetaan parhaiten nimillä Lemminkäinen tai Lempo. Lempä eli lemmäs viittaa ilmeisesti mytologiseen tuleen. Samaa juurta ovat sanat lempi ja lämpö, joissain arveluissa myös Lemminkäisen toisintonimi Lieto, punaista väriä tai verta alkuaan merkitsevä leppä ja Agricolan jonkinlaisena kasvillisuuden jumalana esittämä Liekkiö. Viron kielessä lemmis tarkoittaa tulihäntää tai tähdenlentoa. Lempäälän kirkkokin on omistettu pyhälle Birgitalle, joka taas on perinyt hahmonsa kelttien hedelmällisyyden- ja tulenjumalattarelta Brigitiltä. Toisaalta seksuaalisuutta ja intohimoa uhkuva Lempo samastettiin kristilliseen paholaiseen.
Myös Ahvenanmaalla sijaitsee paikka nimeltä Lemland ja Inkerinmaalla Lempaala. Lemminki- ja Lääminki-nimiset paikat sen sijaan vaikuttavat liittyvän enemmän vaikutusvaltaiseen Flemingin sukuun, erityisesti Suomen ja Viron käskynhaltijana Juhana III:lle toimineeseen sekä Nuijasodassa kapinoivat talonpojat kukistaneeseen Klaus Flemingiin eli kansankielisesti ’sotaherra Lemminkiin’. Toisaalta, Flemingin nimen alkuperä taas liittynee liekkeihin tai liekehtimiseen, joten tässä kohtaa voisi halutessaan nähdä koko tämän merkittävän sanapesueen germaaniseksi lainaksi.
Kiimakangas
Edelliset nimet vielä tuoreessa muistissa myös Kiima-alkuiset paikannimet saavat mielikuvituksen laukkaamaan. Millaisia pakanallisia bakkanaaleja onkaan mahdettu pitää Kiimavaaralla tai Kiimasuolla? Kiimaista meininkiä niissä todella on näkynyt, mutta harjoittajina eivät ole olleet ihmiset vaan metsäkanalinnut. Vanhastaan kiima tarkoitti nimittäin koko lailla samaa kuin nykykielessä metsojen ja teerien keväinen juhla-aika soidin. Mikään ei tietenkään estä järjestämästä omia menoja nimien uustulkinnan hengessä…
Sammatti
Elias Lönnrotin syntymäpaikkana tunnetun Sammatin sekä Turun Samppalinnanmäen nimet lienevät samaa alkuperää ja kytkeytyvät siten suoraan Sammon arvoitukseen. Runoston valossa Sampo on taivaan kirjokantta kannatteleva maailmanpylväs, tavallaan siis ugrilainen versio Yggdrasilista tai Irminsulista. Eipä siis ihme, että Sammosta on käytetty toisintonimeä tammi. Tulkinta on sikälikin luonteva, että Sammon takojaksi mainitaan kirjokannenkin tehnyt taivaanjumala Seppo Ilmarinen. Tässä katsantotavassa myllyn jauhaminen voisi viitata elämän sykliseen kiertokulkuun.
Sana sammas tarkoittaa kirjaimellisesti ottaen pylvästä. Vepsän kielen samba merkitsee sammakkoa, ja hieman yllättäen suomessakin sammakko tai sammakka on esiintynyt usein merkityksessä perusta tai tuki, kuten sammakkorauta reessä tai sammakkohirsi talossa. Vastaavasti Intiassa maailmanpylvästä kannattelee kilpikonna. Adjektiivi sampi taas tarkoittaa voimakasta tai väkevää. Timo Heikkilä esittää, että Suomi pohjautuisi samaan juureen; unkarilainen Péter Hajdú sanoo samaa sanasta shamaani.
Taivaankannelta hieman lähemmäs maata palataksemme, sammas saattaisi lounaissuomalaisissa paikannimissä merkitä hieman pienempää pylvästä, luultavimmin rajakiveä. Uudempaa perua ovat sitten Sampola-nimet.
Kirjoittaja on huomannut etymologian mainioksi tekosyyksi höpistä pakanuudesta sanomalehdessä.
Kirjallisuutta
Kiviniemi, Eero. 1990. Perustietoa paikannimistä. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Kuisma, Juha. 2002. Lemmon arvoitus. Lempäälä: Lempäälä-seura.
Paikkala, Sirkka (toim.) 2007. Suomalainen paikannimikirja. Helsinki: Karttakeskus, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.
Punkari, Yrjö. 1997 – 2004. Nähtävyyksiä Vesilahdessa. http://www.narva.sci.fi/kktie/index.html [Viitattu 15.5.2008]
Räisänen, Alpo. 2003. Nimet mieltä kiehtovat. Etymologista nimistöntutkimusta. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Setälä, E. N. 1932. Sammon arvoitus. Helsinki: Otava.
Wikipedia: Jumi. http://fi.wikipedia.org/wiki/Jumi. [Viitattu 15.5.2008]