Teksti: Annikainen
Kuvitus: iita
”Hetkinen, että mitä?”, sanoo aika moni lukiessaan otsikkoni. Tai sanoi ainakin, kun tätä aihetta lehteen ehdotin. Useimmille ihmisille tulee klassisesta musiikista ensimmäisenä mieleen tylsä kirkkomusiikki tai parhaimmillaankin Vivaldin Neljä vuodenaikaa. Tämä kai johtuu koulukasvatuksesta, mutta allekirjoittaneen tapaiselle ammattimuusikolle moinen näkemys nostattaa vain näppyjä ja saa karvat pystyyn.
Kun kuulin Voxin musiikkiteemasta, tuli heti mieleeni, että tässäpä olisi tilaisuus vähän puhdistaa meidän klasarimuusikkojen mainetta. Voisin lonkalta luetella vaikka miten monta klassisen musiikin teosta, jotka sivuavat pakanallisia teemoja, mutta esittelen seuraavaksi muutamia itselleni läheisiä musiikkielämyksiä.
Suomalaiset säveltäjät ja Kalevala
Kalevala on ollut suomalaisille säveltäjille innoituksen lähde lähes ilmestymisestään lähtien: Kalevalan ja Kantelettaren teksteihin ja teemoihin on sävelletty roppakaupalla yksinlaulu-, orkesteri- ja jopa oopperamusiikkia. Ensimmäinen Kalevala-aiheinen ooppera oli Paciuksen Kypron Prinsessa, jonka Zachris Topeliuksen kynäilemässä ruotsinkielisessä libretossa (=oopperan tekstiosuus) seurataan Lemminkäisen seikkailuja saaren Kyllikin perässä. Tämän ’saaren’ Topelius siis jostain käsittämättömästä syystä mielsi Kyprokseksi.
Myös ensimmäinen suomenkielinen ooppera oli Kalevala-aiheinen, nimittäin Oskar Merikannon Pohjan Neiti (1912), joka kertoo Pohjolan häistä. Kumpaakaan näistä ei juuri enää esitetä, mutta jotkut soolonumerot ovat jääneet elämään. Etenkin Merikannon musiikissa kuuluu myös kansanlaulumelodian vaikutus.
a5/4-tahtilaji on tarkoittaa siis kalevalaista viisijakoista rytmiä. Mieti esim. miten painottaisit lauseen”Vaka Vanha Väinämöinen” – iskut jakautuvat tasaisesti viiteen: VA-ka VAN-ha VÄI-nä-MÖI-NEN. Sitä eivät monet ulkomaiset säveltäjät ole käyttäneet.
Kalevalainen runolaulu vaikutti siis paitsi sisällöllisesti, myös melodisesti suomalaiseen musiikkiin ihan sen syntyajoista lähtien. Esimerkiksi Sibelius kiinnostui muiden mukana runolaulusta ja kävi kuuntelemassa muun muassa Larin Parasken laulamista. Sibelius kiisti myöhemmin runolauluvaikutteet, mutta ei kovin uskottavasti, sillä kalevalaiset melodiat ja rytmit ovat hänen tuotannossaan melko lailla esillä. Näkyvimpänä esimerkkinä vaikutteista on ehkäpä kalevalainen 5/4-tahtilajia, jota hän käytti esimerkiksi sinfonisessa teoksessaan Kullervo.
Sibeliuskin kirjoitti muutamia yksinlauluja kalevalaisiin teksteihin, mutta sinfonioiden ohella hänen pääteoksiaan ovat näihin teemoihin pohjautuvat suuret orkesteriteokset, kuten Lemminkäinen ja Tapiola. Minua kiehtovat näistä pakanalliselta teemaltaan eniten kuitenkin Luonnotar, sävelruno sopraanolle ja orkesterille (1913), sekä Kullervo (1892), jota joskus kutsutaan myös sinfoniaksi. (Yleensä sinfonioissa ei lauleta, mutta Kullervossa on mieskuoro ja kaksi solistia.)
Luonnottaren tekstinä ovat Kalevalan maailmansyntyrunot: Ilman impi putoaa taivaasta mereen, sotka munii hänen polvelleen ja maailma syntyy sotkan munasta. Musiikki itsessään on kaukana mistään sievistelystä, sillä orkesteri velloo alkumerenä solistin ympärillä. Teos on suomalaissopraanojen unelma: laajoja kaaria, jotka kuvaavat sotkan lentoa meren yllä ja suorastaan synnytystuskaisia huudahduksia.
Kullervo taas on lähes puolitoistatuntinen rupeama, jossa on viisi osaa: Esittely, Kullervon nuoruus (joissa ei ole laulettua osuutta), lähes puolituntinen Kullervo ja hänen sisarensa, jälleen tekstitön Kullervon sotaanlähtö sekä Kullervon kuolema, jossa mieskuoro manaa pelottavasti Kullervon viime hetket ja keskustelun miekan kanssa.
Teksti on jälleen suoraan Kalevalasta (runot XXXV ja XXXVI), ja traagisen Kullervon tarinan tuntevat (toivottavasti) kaikki. Nuoren Sibeliuksen musiikki on uskomattoman elävää, kuvaavaa ja vaikuttavaa: Kullervon ja hänen sisarensa tuska, kun he tajuavat kuuman rekiretken jälkeen olevansa sisaruksia, on suorastaan veret seisauttavaa. Kullervoa laulavat parhaat sankaribaritonit, sisarta yleensä maanläheiset mezzosopraanot (mutta jos on tarpeeksi pokkaa, myös sopraano voi laulaa sen. Nih.)
Kolmannen osan alku tosin tuo huumoria muuten melko vakavaan teokseen: triangelisti on kirjaimellisesti helisemässä, kun hänen on soitettava yhteensä kymmenisen minuuttia muutamassa pätkässä nopeaa kilikilikilikili-taustaa, joka kaiketi kuvaa rekikelloja. Myös Kullervon epäonniset viettely-yritykset ja sisaren kipakat vastaukset ovat siinä määrin huvittavia, että kerrotaan ensiesitystä valmisteltaessa orkesterin purskahtaneen nauruun kesken harjoituksen ja osa oli lyötävä poikki.
Mitä yksinlaulumusiikkiin tulee, Kalevalasta ovat ammentaneet varmaan kaikki suomalaiset säveltäjät. Suomalaiseen perinteeseen on paneuduttu muutenkin kuin vain Kalevalan osalta, tästä ehkä malliesimerkkinä Toivo Kuula. Hänen lauluissaan usein tapahtuu mystisiä asioita metsissä ja saloilla. Sinipiiat eli metsänneidot viettelevät valtoihinsa varomattomat paimenet, ja Ilman immeltä pyydetään suotuisia tuulia venematkalle. Yksi Kuulan suorastaan shamanistinen laulu on nimeltään Sinipiika. V. A. Koskenniemen runo on pysähtynyt kuvaus siitä, mitä voi tapahtua, jos joutuu liiaksi metsän lumoihin…
”Ken lumoissa on metsänneitosen/ hän omaa sieluansa etsien/ käy muille outona kuin unissansa/ Hän katsoo kaihoin illan hämärään/ hän riutuu sanattomaan ikävään/ ja etsii omaa sieluansa…”
Laulun yliluonnollista tunnelmaa korostaa sekin, että laulu ja piano kulkevat eri tahtilajissa, kuitenkin yhdessä pysyen. Rytmitys on vaikea, mutta itse sitä opetellessani sain lopulta vahvan mielikuvan transsia lähestyvistä, eri tahtia lyövistä shamaanirummuista. Sitten se ei ollutkaan enää niin hankalaa!
Ooppera
Osataan sitä muuallakin kuin Suomessa. Oopperaa alettiin tehdä ensimmäisen kerran nykyisessä muodossaan 1600-luvun alussa, ja sen esikuvana olivat ei enempää eikä vähempää kuin antiikin Kreikan näytelmät traagisine kohtaloineen ja tapahtumia kommentoivine kuoroineen. Kreikkalaiset jumal- ja muut tarut onkin sävelletty oopperoiksi useampaan kertaan näiden vuosisatojen aikana.
Muinaiset ajat ovat muutenkin olleet innoittajina oopperasäveltäjille. Esimerkiksi Bellinin Norma (1831) sijoittuu Rooman vallan aikaiseen Galliaan, jossa druidipapitar Norma menee rakastumaan roomalaisten sotapäällikköön sekä rikkomaan siveyslupauksensa, ja lopulta onnettomat poltetaan roviolla. Oopperan hienoimpia kohtauksia on Norman rukous Kuunjumalattarelle – se on yksi suurten oopperadiivojen bravuurinumeroista edelleen.
Entäs sitten Aida. Siitä tulee yleensä ihmisille mieleen spektaakkeliooppera, jossa lavalla hyppii leijonia, norsuja, kirahveja ja ballerinoja suloisessa sekamelskassa sotilaita esittävien, viledamoppeja kantavien kastematokaulaisten nuorukaisten seassa, solistien seisoessa paikallaan ja laulaessa jotain yhdentekevää. Niin minäkin luulin, ennen kuin jouduin esittämään teosta kuorossa Savonlinnan oopperajuhlilla. Itse ohjaus oli suoraan sanottuna takapuolesta, mutta muinaisen Egyptin tunnelmaa luodaan oopperassa hyvin vahvasti useammilla palvontamenoja kuvaavilla kohtauksilla.
Esimerkiksi toinen näytös alkaa kohtauksella, jossa Egyptin joukot ovat menossa taistelemaan Etiopian neekereitä (Anteeksi, ’naapureita’, kuten nykysuomennos kuuluu. On se kätevää kun tarvitsee muuttaa vain yksi sana!) vastaan ja armeijan johtajalle anotaan jumalten suosiota Ptah’n temppelissä. Itselläni ainakin nousivat aina karvat pystyyn sitä laulaessa!
Oikeastaan kaikista selkeimmin pakanallisvaikutteinen oopperateos on ehkä kuitenkin Richard Wagnerin massiivinen tetralogia Der Ring des Nibelungen eli tuttavallisemmin vain Ring. Tämä neliosainen, lähes 20-tuntinen maraton pyörii germaanisen mytologian ympärillä. Pääosissa ovat oikeastaan kaikki germaanisen/skandinaavisen perinteen jumalat Wotanista (Odin) Logeen (Loki), nippu valkyyrioita, puolijumalia, kääpiöitä ja kaiken maailman joenneitoja. Osat ovat Reininkulta (1869), Valkyyria (1870), Siegfried (1876) ja Jumalten tuho (1876).
Alun perin Wagner sai innoituksensa 1100-luvun saksalaisesta trubaduurirunosta, mutta lihotti tarinaa Eddan taruilla ja germaanisilla saagoilla.
Juonta on oikeastaan lähes mahdoton selittää lyhyesti, mutta yritetään. Häijy (ja ruma) Nibelung-kääpiö nimeltä Alberich varastaa joenneidoilta heidän kulta-aarteensa ja takoo siitä taikasormuksen. Sormus tekee kantajastaan maailman hallitsijan, kunhan kyseinen kantaja vain ensin luopuu rakkaudesta kerta kaikkiaan. Hmm, kuulostaa etäisesti tutulta… Noh. Koska jättiläiset ovat siepanneet Freian ja vaativat hirmuisia lunnaita, jumalat keksivät varastaa sormuksen ja loput kullasta onnistuen huijaamaan sen kääpiöltä. Hän ei tästä ole luonnollisestikaan mielissään ja kiroaa sormuksen. Sen nähnyt himoaa sitä, mutta se tuo kantajalleen onnettomuutta ja surkeutta.
Kääpiön sormuksella ja kullalla ostetaan Freia vapaaksi hänet siepanneilta jättiläisiltä, Fasoltilta ja Fafnerilta, mutta jätit tappelevat keskenään sormuksesta ja Fafner kuolee. Wotan kauhistuu sormuksen tuhovoimaa. Joka tapauksessa jumalat pistävät töpinäksi ja uuden energian valtaamina pykäävät itselleen uuden asumuksen, johon johtaa sateenkaarisilta (Valhalla). Tähän loppuu vasta ensimmäinen ooppera eli Reininkulta…Jälkeen monien käänteiden, jotka sisältävät muun muassa sukurutsaa, lohikäärmeitä, lemmenjuomia, useampia murhia ja muuta miellyttävää, seuraa sarjan viimeinen osa, Götterdämmerung. Kyseessä on siis ei enempää eikä vähempää kuin Ragnarök, ja tämä osa onkin suomeksi Jumalten Tuho.
Lyhyesti: Alberichin poika Hagen tulee ja pistää kapuloita rattaisiin yrittäessään hankkia sormuksen takaisin Siegfriediltä (Wotanin sukurutsainen pojanpoika, tai jotain sinnepäin). Hän onnistuu loppujen lopuksi tappamaan sekä itsensä että aika monta muuta. Joen neidot nauravat makeimmin, sillä sormus palaa aaltoihin sillä aikaa, kun petetyn Brünnhilden (Valkyyrioiden pomo, pitkä tarina) itselleen pykäämästä hautajaisroviosta levinnyt tuli raivoaa maan pinnalla nielaisten lopulta Valhallankin.
Musiikkina Ring on hyvin erilaista kuin mikään siihen mennessä tai sen jälkeen sävelletty, niin kuin nyt Wagnerin muutkin oopperat. Se on vielä selvästi tunnistettavissa musiikiksi (toisin kuin 1900-luvun kilistelyt ja päristelyt), mutta virtailee ihan omia uomiaan vähän niin kuin sitä itse huvittaa. Hyvä esimerkki sarjan musiikista on sen ehkä kuuluisin kohta, Valkyyrioiden ratsastus. Pistäkääs kuunnellen, ellette muista.
Kaiken kaikkiaan ei ole ihme, että oopperaa on pidetty ja joissain piireissä edelleen pidetään paheellisena taidemuotona. Sen juuret ovat pakanallisessa teatterissa, monet sen suurimmista riemuvoitoista kertovat juuri pakanallisista aiheista – eipä tule ihan heti mieleen mitään tärkeää oopperaa, jossa kristillisyys olisi niin selvästi läsnä – ja usein henkilöt ovat muutenkin moraalisesti vähän epäilyttäviä. Loistavaa viihdettä ja vielä loistavampi ammatinvalinta siis!
Lopuksi
Kas niin. En ole varma, sainko ketään vakuutettua siitä, että kirkkomusiikki ei ole koko totuus klassisesta musiikista, mutta onpahan ainakin yritetty! Lainatkaa ihmeessä vaikka oopperalevytyksiä ja pistäkää kovalle soimaan, libretto käteen ja tarinaa seuraamaan. Tai toisaalta, moderni ihminen lainaa tietysti DVD:n, mikä on vielä parempi. Kokeilkaa! Laajentakaa tajuntaanne! Omalta osaltani lupaan edistää mahdollisimman paljon pakanallisteemaisen musiikin esittämistä ainakin omilla ohjelmistovalinnoillani.Ω
Kirjoittaja on suomenuskoinen pakana, sopraano ja opiskelee oopperalaulajaksi.