Rekonstruktionalistit

Vanhat kivet, uudet temppelit:
rekonstruktionalistisen pakanuuden perusperiaatteita

Osa 1: Kuinka ”uusia” me olemme?

Historia on viimeinkin ottamassa uuspakanuutta kiinni. Poissa ovat ajat, jolloin ”herännäispakanat” hilpeästi hyväksyivät perusteettomat väitteet wiccasta esikristillisen Euroopan ”vanhana uskontona”. Uudet tiedot ja tutkimusmenetelmät saivat tutkijat 1980-luvulla madaltamaan huomattavasti ”vainoaikojen” eli noitavainojen uhrien määrän arvioita ”miljoonista” kymmeniin tuhansiin (kukaan ei tietenkään yritä väittää, että pienemmät uhrien määrät tekisivät noitaoikeudenkäynneistä yhtään sen vähemmän kammottavia). Visiot neoliittisen kivikauden rauhanomaisista matriarkaalisista jumalatarkulttuureista kulkevat yhä kehää akateemisissa piireissä, mutta ne näyttävät tarjoavan yhä vähemmän apua jatkuvasti pirstoutuvassa maailmassamme.

Historian monimutkaisuuksien parempi tiedostaminen on tuottanut pakanoiden parissa kaksi vastausta: postmodernin eklektisyyden ja perinteisiin pohjautuvan rekonstruktionalismin. Toisaalla on siis nähtävissä kaaosmagian ja kybershamanismin – suuntausten jotka omaksuvat nykyteknologian ja fysiikan uusien ideoiden – nousua. Toisaalta löydämme kutsumusta palata takaisin pakanallisten esivanhempiemme autenttisiin perinteisiin. Mitä me silti oikein pyrimmekään rakentamaan uudelleen?

Voimme aloittaa kategorisella lausunnolla: nykypäivänä harjoitetun pakanuuden muodoista lähes kaikki ovat joko tarkoituksellisia rekonstruktioita tai suoranaisia yhden henkilön tai pienen ryhmän keksintöjä.1 Vaikka sekä tutkijat että uskontojen harjoittajat ovatkin yhtä mieltä siitä, että pakanalliset uskomukset ja uskonnon harjoitus ovat periytyneet meidän päiviimme asti kansanperinteinä ja ”taikauskoina”, mikään täysimittainen pakanallinen uskomusjärjestelmä ei selviytynyt Euroopan kristillistämisestä koskemattomana. Tästä on seurauksena, että me nykyajan ihmiset olemme omillamme yrittäessämme rakentaa pakanuutta uudestaan. Tässä artikkelissa ”rekonstruktionalistiseksi pakanuudeksi” nimittämäni liike (tästä lähtien RP) erottuu avoimemmin eklektisistä uuspakanuuden muodoista kolmen päätekijän osalta. Viimeisin näistä tekijöistä on kaikkein tärkein:

1. väittelyt tiettyjen lähdemateriaalien kelvollisuudesta,
2. uudelleenrakentamisen rajoituksille annetut erot ja
3. uskonnollisille uusille ajatuksille asetetut ohjeistukset.

Mitä on pakanallinen rekonstruktionalismi?

Pakanallinen rekonstruktionalismi on menetelmä, jolla kehitetään ja harjoitetaan pakanuuden historiallisia muotoja nykyajan maailmassa. Se lähtee kaksoisoletuksesta, jonka mukaan muinaiset uskonnollisuuden esiintymät olivat merkityksellisiä, ja että uskonnonharjoituksen muodot pysyvät merkityksellisinä aikojen halki. Vaikkakin kaikki rekonstruktionalistit tunnustavat olemassa olevan tarpeen soveltaa muinaisia muotoja nykyajan tarpeisiin, heidän asenteensa on yleensä konservatiivinen perinteiden suhteen: muinaisaikojen ihmiset ovat jättiläisiä, joiden hartioilla me seisomme (joskus horjuen).

Käytännössä RP erottuu muista uuspakanuuden muodoista painopisteidensä osalta. RP:n perspektiivin perusajatuksiin kuuluu:

* historiallisten ennakkotapausten ensiarvoinen asema jumaluuksien, palvonnan ja symboliikan osalta
* etninen spesifismi ja eklektisyyden hylkääminen
* mesopakanuuden (kuten elvyttämiskauden druidistiset ryhmät, seremoniallinen magia) hylkääminen
* wiccalaisen teologian hylkääminen, erityisesti sen duoteistisessa muodossa (eli ”kaikki jumalat ovat yksi jumala, kaikki jumalattaret ovat yksi jumalatar”)
* inspiraation kunnioittaminen yhdistettynä selvään rajanvetoon henkilökohtaisesti intuitiosta peräisin olevan uskonnonharjoituksen ja historiallisista ennakkotapauksista tulevien välillä3

Tällä takaperoisella lähestymistavalla on monia etuja. Ensinnäkin, kääntymällä muinaisen uskonnonharjoituksen aarreaitan puoleen rekonstruktionalistiset pakanat eivät joudu keksimään uskonnollista pyörää uudelleen. Esimerkiksi kreikkalaiset kävivät perusteellisesti läpi monet nykypakanoiden keskuudessa käytävät teologiset ja eettiset keskustelut jo 2500 vuotta sitten. Vaikka tuo tosiseikka ei saisikaan estää meitä jatkamasta ”suurta keskustelua”, se todellakin auttaa vähentämään ylpeyttämme – ja säästämään aikaamme.

Historiallisten ennakkotapausten painotus auttaa nykyajan pakanoita lisäksi tuntemaan yhteenkuuluvaisuuden tunnetta itseään tai lähipiiriään suurempaan perinteeseen. Toisin kuin nykyisten kristittyjen, juutalaisten tai muslimien4 kohdalla, nykypakanoiden tulee ulottaa katseensa syntymäperheidensä ja yhteisöjensä ulkopuolelle saadakseen uskonnollista tukea ja yhteyden tunnetta. Lukumäärämme on edelleen suhteellisen pieni, joten yksittäiset pakanat kärsivät usein eristäytymisen tunteesta. Historian ymmärtäminen auttaa lieventämään tätä suurempaan kokonaisuuteen kuulumattomuuden tunnetta.

Lopuksi tämä historian tarjoama uskonnollisen perinteen todistettavissa oleva kokonaisuus antaa paljonkin arvovaltaa nykyajan pakanuudelle verrattuna ”kolmeen suureen”. Vakiinnuttamalla pakanuuden aseman pitkät perinteet omaavana hengellisen inspiraation ja eettisten ohjeiden lähteenä on nykyajan pakanoilla paremmat mahdollisuudet saada ansaitsemaansa arvostusta muiden uskontojen edustajilta.

Rekonstruktionalistisella pakanuudella on kuitenkin selvät haittansa sen jäykimmissä muodoissa. Joskus sen parissa lipsutaan väittelyihin, joissa oletusarvoisena lähtökohtana on ”muinaisuuden laillisuusvoima”, joka viittaa paitsi siihen, että vanhat tavat ovat parhaat tavat, myös siihen, että mitä vanhempi uskonto on, sitä todempi, parempi ja autenttisempi sen on myös oltava. Tämä voi johtaa paitsi ylimitoitettuihin ikäväitteisiin (”Uskontomme on kymmeniä tuhansia vuosia vanha!”) ja kyseenalaisiin yhteiskuntateorioihin (esim. maailmanlaajuinen matriarkaatti -hypoteesi), myös uudempien pakanauskontojen, kuten wiccan, halveksintaan.5 Äärimmillään tämä näkökanta voi loogisesti ajateltuna johtaa ihmisuhrien vaatimiseen ja pääkallonmetsästykseen!

Koska RP nojaa vahvasti valtavirran tieteelliseen tutkimukseen, se voi joutua alttiiksi myös akateemista maailmaa vaivaavalle ”trendi-dogmatismille”, johon kuuluu mm. ”kuukauden ideologia”, hedelmätön yksityiskohdista väitteleminen, puolusteleva ylimielisyys ja itseään muita parempana pitäminen. Vielä tärkeämpää kuitenkin on, että tieteen tuloksiin luottaminen tarkoittaa sitä, että uskonnollisten näkemysten on muututtava tieteen tilanteen muuttuessa. Uudet löydöt ja teoriat voivat muotoilla uskontomme harjoittamista merkittävästi. Tämä seikka voi tuntua hämmentävältä uskonnollisia ehdottomuuksia etsiville ihmisille. 6

Loppujen lopuksi RP:n oppineisuuden painotus jättää liian usein varjoonsa elävien nykypakanoiden aidot elämykset. Hengelliset oivallukset, jotka eivät ole sopusoinnussa historiallisen uskonnonharjoituksen kanssa ammutaan alas, leimataan ”alitajuisesti wicca- tai kristinuskoperäisiksi” tai jätetään täysin huomiotta. Tähän aiheeseen palataan myöhemmin.

Osa 2: Metodeistamme

Mainitse lähteesi

Rekonstruktionalistinen pakanuus käyttää kolmea päälähdettä muinaisten uskontojen ymmärtämisen parantamiseksi.

1. muinaisten ihmisten omat kirjoitukset,
2. arkeologian, antropologian, historian, kielitieteen, uskontotieteen yms. alojen tieteelliset tutkimukset,
3. säilyneet tavat ja kansanperinteet.
4. Yhdessä nämä muodostavat RP:n uskonnonharjoituksen selkärangan.

Kuten usein sanotaan, muinaisilla eurooppalaisilla pakanoilla ei ollut ”pyhiä tekstejä” Lähi-idän monoteistien tapaan. Joidenkin kulttuurien, kuten kelttien, kohdalla vaikuttaa siltä, ettei uskonnollisia opetuksia kirjoitettu lainkaan ylös, vaan luotettiin papiston muodostamaan ”elävään kirjastoon”. Tästä huolimatta käytössämme on suuri määrä antiikin pakanoiden kirjoittamia ja pakanoista kirjoitettuja tekstejä, jotka vaihtelevat – muutaman esimerkin kreikkalais-roomalaisesta maailmasta antaakseni – Homeroksen ja Hesiodoksen kirjoituksista filosofien ja dramatistien kautta Herodotoksen ja Caesarin historiallisiin ja poliittisiin kirjoituksiin. Myöhemmät teokset, jotka ovat usein kristillisten munkkien kirjoittamia, antavat elintärkeää tietoa suullisesti periytyneistä kulttuureista. Eddat sekä irlantilaiset myyttiset ja herooiset tarinat sisältävät kiehtovaa tietoa germaanisista ja kelttiläisistä pakanallisista uskomuksista. Vaikka mikään näistä teksteistä ei ollut omassa kulttuuripiirissään vastaavassa pyhien kirjoitusten asemassa kuin mitä ”kolmella suurella”, auttavat ne meitä ymmärtämään muinaista pakanuutta.

Tieteelliset tekstit ovat toinen tärkeä lähde rekonstruktionalistisille pakanoille. Joissain tapauksissa, erityisesti silloin kun kirjallisia lähteitä on vähän, arkeologit ja uskontohistorioitsijat tarjoavat pääasialliset lähteet rituaalien ja uskomusten uudelleenrakentamiselle. Sen lisäksi että tieteellisiä julkaisuja käytetään hyväksi, niitä myös arvioidaan vallitsevien akateemisten mittapuiden mukaan ja rekonstruktionalistisilla pakanoilla on usein varsin hyvä tietopohja historian ja arkeologian aloilla.7 Populaariteoksia, esimerkiksi Llewellynin tai muiden ”New Age”-julkaisijoiden julkaisemia, käytetään varovaisesti jos ollenkaan. Eräs rekonstruktionalististen pakanoiden sähköpostilistojen tärkeimmistä tehtävistä on tieteellisten julkaisujen arvostelu ja tiedonlevitys.

Kolmas tukijalka on laajalti hyväksytty periaate, jonka mukaan kristinuskoa edeltävät tavat jatkuivat usein pitkälle kristillistämisen jälkeen kansanperinteen tai ”yleisen taikauskon” muodossa. RP käyttääkin eläviä kansanperinteitä ja niitä dokumentoivien folkloristien töitä. Niinkin vastikään kuin vuosisata sitten kansatieteilijät tutkivat iirinkielisiä seannachieseja (tarinankertojia), joiden repertuaareihin kuului muunnoksia esikristillisiksi tiedetyistä perinteisistä taruista. Ylämaan skottien gaelinkieliset rukoukset ja loitsut sisälsivät juuri ja juuri verhottuja pakanallisia uskomuksia. Samankaltaisia pakanallisen kullan suonia on louhittu jokaisen Euroopan maan kansanperinteestä. Kun muista lähteistä ei ole apua, voivat kansan tavat tukea nykypakanain uskonnonharjoitusta tarjoamillaan näkemyksillä.

Haasteena onkin – niin tieteentekijöillä kuin uskonnonharjoittajilla – näiden lähteiden arvioiminen, ja tämä aihe onkin syynä suureen osaan rekonstruktionalististen pakanoiden välisistä väittelyistä. Onko Caesar, roomalainen valloittaja, uskottava lähde pakanallisten kelttien ja erityisesti druidien uskomusten kohdalla? Voiko kristillisen papiston kirjaamiin kertomuksiin pakanallisista uskomuksista luottaa? Entäs sellaisten kirjailijoiden, jotka eivät omankaan kertomuksensa mukaan koskaan käyneet tutustumassa ihmisiin tai paikkoihin joista he kirjoittivat, tekstit? Ilmaisevatko mytologiset kirjoitukset esihistoriallisten tapahtumien historiallisia tulkintoja, vai ovatko tarinat tulvista, uppoavista mantereista ja ylimaallisista olennoista ainoastaan yrityksiä selittää selittämätöntä? Loppujen lopuksi vastauksia näihin kysymyksiin voidaan antaa vain ryhmän sisäisen konsensuksen avulla tai yksin harjoittavien kohdalla oman järjen sanelun mukaan.

Rajoituksia vastaan: RP-yrityksen rajoista

Rekonstruktionalistisessa pakanuudessa on kahdenlaisia rajoituksia: luonnollisia ja itseaiheutettuja. Luonnolliset rajat ovat historiallisten tapahtumien aikaansaannoksia, selkeimmin tiedon tai todistusaineiston puute. Esimerkkinä voi olla vaikkapa nykyään sukupuuttoon kuolleen eläimen palvonta tai tunnistamatta jääneen tahi omalta alueelta löytymättömän kasvin käyttö rituaaleissa. Luonnollisten rajoitusten kohdalla tarjolla on kolme mahdollista vastausta: kyseenalaisen osan jättäminen kokonaan pois uskonnonharjoituksesta, sen korvaaminen vastaavalla osalla tai uuden elementin keksiminen korvaamaan vanha täysin. Myöhemmin käsitellään joitain tyypillisiä RP:n ohjeita luonnollisten esteiden voittamiseksi.

Itseaiheutettuihin rajoituksiin kuuluu sellaisia osia historiallista pakanuutta, jotka jätämme toistamatta sen vuoksi, että ne syystä tai toisesta loukkaavat nykyajan tunteitamme.8 Silmiinpistävin esimerkki tästä on eläinuhri. Suurin osa nykypakanoista ei harjoita eläinuhreja, ja monien mielestä koko ajatus on eettisesti vastenmielinen.9 (Myös he, jotka eivät teoriassa vastusta asiaa yleensä, myöntävät, ettei heillä ole kykyä tai mahdollisuutta tehdä eläinuhrista palvontansa osaa.) Samalla tavoin suurin osa nykypakanoista ei missään nimessä halua elvyttää sellaisia syrjiviä sosiaalisia tai poliittisia rakenteita kuten orjuus tai naisten alistaminen.

Jotkut ryhmät kokeilevat tiettyjen historialliseen pakanuuteen liittyvien sosiopoliittisten rakenteiden uudelleen elvyttämistä. Nova Roma, roomalainen rekonstruktionalistiryhmä, on julistanut itsensä mikrovaltioksi osana yritystään luoda uudenaikainen versio Rooman tasavallasta. Sen jäseniä kutsutaan kansalaisiksi. Winland Ríce pitää pyhää kuninkuutta tärkeänä osana anglosaksisen pakanuuden rekonstruktiotaan (kuningas valitaan kuitenkin vaaleilla). Gaelilainen traditionalistinen ryhmä Clannada na Gadelica järjestää jäsenensä klaaneiksi ja kannustaa harjoittamaan perinteisiä kasvatustapoja. IMBAS käyttää brehonin lakien periaatteita selvittämään ryhmän sisäisiä kiistoja. Jotkut harvat ryhmät harjoittavat eräänlaista etnistä separatismia, hyväksyen jäsenikseen ainoastaan tiettyä etnistä alkuperää olevat ihmiset. (Tämä kiistaa aiheuttava asenne ja siihen liittyvät rasismisyytteet jakavat esimerkiksi asatrú-yhteisöä.) Kaiken kaikkiaan RP on kuitenkin varsin valikoiva historiallisen pakanuuden ennakkotapauksien käytössään, keskittyen ensisijaisesti rituaaleihin ja uskonasioihin liittyviin puoliin ja vasta toissijaisesti – jos ollenkaan – sosiopoliittisiin malleihin.

Inspiraatio ja uudistus

Suurin kiistakapula RPn harjoittajien välillä liittyy kuitenkin itseaiheutettujen rajoitusten yli pääsemiseen ja uudistusten ohjailun ohjenuoriin.

Yleisesti ottaen perinteiden arvostus määrää, että uudistuksia sallitaan ainoastaan silloin kun törmätään luonnolliseen esteeseen – useimmiten johtuen palvonnan/rituaalin muodoista kertovan tiedon puutteesta – tai kun perinteiden noudattaminen tarkoittaisi itse asetettujen arvojen loukkaamista. Kuten aiemmin mainittiin, luonnollisten esteiden ylipääsyyn on useampia mahdollisia vastauksia: kyseenalaisen osan jättäminen kokonaan pois uskonnonharjoituksesta, sen korvaaminen vastaavalla osalla tai uuden elementin keksiminen.

Jotkut ryhmät ovatkin valinneet perinteiden tiettyjen osien pois jättämisen sen vuoksi, että he eivät omasta mielestään voi luoda niitä kyllin tarkasti uudelleen saadakseen niistä hyvin perustellun osan uskonnonharjoitustaan. Näin ollen esimerkiksi ainakin yksi kelttiryhmä ei tunnusta kenenkään nykyajan ihmisen ”druidi”-tittelin käyttöä – tai minkäänlaista järjestäytyneen papiston muotoa – sillä he uskovat historiallisten druidien oppien hävinneen palauttamattomiin, minkä seurauksena nykyihmiset ovat vastuussa omasta oppineisuudestaan ja palvonnastaan.

* Useimmiten tämän päivän pakanat kuitenkin korvaavat tai keksivät elementtejä nykyajan oloihin sopivimmaksi. Muutama esimerkki osoittaa, kuinka monimuotoisia ja vaihtelevia nämä ratkaisut voivat olla.
* Kreikkalaiset käyttivät avotulta, soihtuja ja öljylamppuja, mutteivät kynttilöitä valon lähteeksi. Koska valo on tarpeellinen osa mitä tahansa yöllistä uskonnonharjoitusta, voivat tämän päivän hellenistit valita. He voivat yrittää löytää öljylamppuja, palvoa vain paikoissa joissa sallitaan avotulen teko tai soihdut (tämä voi olla kaupunkilaispakanoille vaikeaa), palvoa ainoastaan päiväsaikaan tai käyttää kynttilöitä
* Maissi ja kurpitsat ovat uuden maailman kasveja, joita ei antiikin aikoihin tunnettu. Käyttääkö yhdysvaltalainen kelttiläisrekonstruktionalisti maissia jyväuhrina ko. maan henkien kunnioittamiseen, vai käyttääkö hän ohraa tai hirssiä, jotka olivat tuttuja hänen keltti-esivanhemmilleen?
* Korvaako hellenistinen pakana muinaisissa ennustusmenoissa poltetun mäkimeiramin helpommin saatavilla olevalla oreganolla?
* Paneeko skandinaavipakana oman simansa, vai hakeeko hän pienpanimon olutta kaupasta? Käykö alkoholiton olut korvikkeeksi, esimerkiksi silloin jos joku rituaaliin osallistujista on entinen alkoholisti?
* Rekonstruktionalistiset pakanat arvostavat, aivan oikein, esivanhempien kunnioitusta muinaisten pakanoiden parissa – mutta miten nykypakana toimii omien esivanhempiensa kohdalla, he kun ovat sukupolvien ajan palvoneen ”vierasta” jumaluutta ja mahdollisesti vastustaisivat tiukasti sitä kunnioitusta, jota heidän jälkeläisensä haluaisivat heille osoittaa?
* Perinteinen kelttivala on ”vannon niiden jumalten nimeen, joiden nimeen kansani vannoo” – mutta entä jos nuo jumaluudet ovat Jeesus isineen?
* Kuinka yhteen ainoaan etniseen perinteeseen keskittyvä ryhmä suhtautuu sekalaisen etnisen taustan omaaviin? Mitä etnisiä identiteettejä yksilöt ja ryhmät suosivat? Kuinka kelttipakana vastaa kelttiläisen pantheonin ulkopuolisen jumaluuden kutsuun?

Kaikissa tärkeimmissä eurooppalaisen pakanuuden haaroissa oli pitkälle kehittyneitä ennustusmenetelmiä kreikkalaisesta Apollon oraakkelista Delphoissä skandinaavisiin seidhreihin ja kelttien tarbh-feis -perinteeseen, joka on ennustavia unia luova tekniikka. Nykypakanat ovat innostuneina rakentaneet osan näistä tavoista uudelleen, ja samoin he käyttävät tutumpia meditaatio- ja transsimenetelmiä. Yhteisönä emme ole kuitenkaan vielä päässeet yksimielisyyteen näiden harjoitusten tulosten suhteen. Kuinka suhteutamme inspiraation tuomat oivallukset uskonnonharjoitukseen, erityisesti silloin kun nuo oivallukset vaativat meitä muuntamaan historiallisesti oikeiksi tietämiämme tapoja? Kun meillä ei ole sosiaalisia rakenteita tukemaan näitä kokemuksia – initiaatiota, pappiskoulutusta, aiemmilta oraakkeleilta saatua tietoa – kuinka voimme erottaa aidon oraakkelin epätasapainossa olevan luonteen hourailuista?

Rekonstruktionalistiset pakanat korvaavat asioita käytännöllisyyden ja mukavammuuden perusteella perinteen kirjaimellisen sanelun mukaan, joten miten RP saa pidettyä yllä muinaisen pakanuuden henkeä hyljeksimättä sen kirjainta liikaa?

Osa 3: Todisteista ja sen sellaisista

Vastaus tähän pulmaan vaatii, ironista kyllä, halukkuutta uhrata historiallisen tarkkuuden vähäisempi hyvä elävän, kasvavan tradition suuremman hyvän tieltä. Voidakseen kasvaa RPn tulee kehittyä tieteentekemisen kapealta alalta kohti holistista näkemystä pyhänä transhistoriallisena. Vaikkakin rekonstruktionalistiset pakanat tunnustavat teoriassa suoran jumalkokemuksen – oli se sitten nimeltään imbas, awen tai enthusiasmos – tärkeyden, käytännössä menneisyyden ylikorostaminen johtaa näiden kokemusten olemiseen ristiriidassa hienovaraisesti materialistisen uskonnäkemyksen kanssa.10 Tuloksena on suuri määrä pikkuasioihin takertumista ja hyvin vähän rukoilua. Jos me todellakin uskomme siihen, että uskonnon harjoitus säilyy validina aikojan halki, meidän tulee hyväksyä myös se, että menneisyyden ihmisillä toimineet tekniikat toimivat myös meillä – vaikka tulokset eivät olisikaan juuri sitä mitä me odottaisimme.

Uskonnollinen järjestelmä kasvaa ikuisen, muuttumattoman henkimaailman ja ainutlaatuisen, muuttuvan aineellisen maailman vuorovaikutuksista. Apollo puhuu edelleenkin oraakkeliensa välityksellä, mutta hänen sanomisensa koskettavat meitä tässä ja nyt – olisi typerää odottaa samoja vastauksia meidän kysymyksiimme kuin mitä hän antoi Xenophonille tai Aleksanterille. Voimme ottaa asiaksemme tuntea kelttien historian, lain ja runouden yksityiskohdat, vaikka saisimmekin tiedot yliopistojen professorien huulilta tai kirjojen sivuilta sen sijaan, että laulaisimme niitä druidiopettajan jalkojen juuressa. Voimme jäljittää muinaisten uskomusten jäänteitä odottamattomiin uriin, nähden kuinka myöhäisen antiikin ajan theurgy nostaa päätään renessanssin aikaan ja kuinka seremonialliset maagit nostavat sen jälleen esiin satoja vuosia myöhemmin. Tottahan maa on pyhä ja aivan yhtä lailla se on pyhä neoliittisille asukkailleen, rautakauden kelteille, roomalaisille ja anglosaksisille valloittajille ja heitä seuranneille kristityille aina valkokaapuisiin, Stonehengeen kokoontuviin pakanoihin saakka.

Rekonstruktionalistisen pakanuuden äärimmäinen este tulee vastaan silloin kun perinteiden noudattaminen kirjaimellisesti nykyisissä yhteyksissä tarkoittaa kyseisen perinteen hengellisten lähteiden väheksyntää – mukaan lukien inspiraation ja sen rituaalien sekä teologisten muutosten historia. Mikään historiallinen pakanauskonto ei säilynyt muuttumattomana ajan ja avaruuden virrassa. Esivanhempiemme perinteiden korottaminen fetissiksi yhdessä jähmetetyssä historian kohdassa tarkoittaa sitä, että meidän yrityksemme on tuomittu saamaan saman kohtalon kuin heidänkin. Meidän on opittava työskentelemään yleisten periaatteiden mukaan, ei yksittäisistä yksityiskohdista lähtien, luottaen siihen että muinaisen pakanuuden suurimmat totuudet ovat kyllin arvokkaita säilyäkseen halki vuosisatojen – ja edetäkseen kanssamme.

Viitteet:

1. Ilmiselviin poikkeuksiin kuuluvat katkeamattomat polyteistiset uskonnot kuten hinduismi ja lukuisat Amerikan intiaanien uskonnot sekä afro-karibialaiset heimouskonnot kuten Santeria, jotka ovat säilyneet omaksumalla kristillisen symboliikan sekoituksia.
2. Eklektismi tulisi erottaa synkretismistä, jolla on vahvoja historiallisia ennakkotapauksia kreikkalais-roomalaisessa uskonnossa ja jolla näin ollen on paikkansa tämän päivän kreikkalais-roomalaisessa rekonsruktionismissa.
3. Kaksi esimerkkiä toimivasta PR-metodologiasta ovat IMBASin ja Nova Roman uskonnolliset lausunnot.
4. (näihin perinteisiin viittaan välillä ”kolmena suurena”)
5. Jatkuvan syrjinnän edessä eripuraisuus ei saa olla pakanallinen perhearvo!
6. Olisi huomattava, että tätä tapahtuu ”kolmen suuren” uskonnon liberaaleissa haaroissakin, kun tämän päivän raamattutieteilijät tulkitsevat uudelleen uskonnollisen opetuksen ”todistetekstejä”.
7. Oma vaikutelmani, niin anekdoottinen kuin se onkin, on että suhteellisen suuri osa rekonstruktionalistisista pakanoista omaa oppiarvon muinaisten uskontojen tutkimiseen liittyviltä aloilta ja että akateemisia pakanoita viehättävät RP:n suuret älylliset vaatimukset.
8. Tätä tapahtuu myös ”kolmen suuren” parissa, kuten vaikka hebrealaisten lakien valikoivan lukemisen kohdalla.
9. Mielenkiintoista kyllä, jotkut kreikkalaiset filosofit vastustivat hekin tiukasti veriuhreja.
10. Tämä on tuskin yllättävää, ottaen huomioon että suurin osa tieteen tekijöistä koulutetaan henkilökohtaisista uskomuksistaan huolimatta kirjoittamaan uskonnosta materialistisesta näkökannasta lähtien ”tieteellisen objektiivisuuden” ohjenuoran mukaisesti.

Drew Campbell

Käännös ja julkaisu kirjoittajan ystävällisellä luvalla. Drew Campbell on teoksen ”Old Stones, New Temples: Ancient Greek Paganism Reborn”, Philadelphia: Xlibris, 2000, kirjoittaja ja yksi Hellenionin, Yhdysvaltalaisperusteisen hellenistisen rekonsruktionalistisen järjestön perustajista.
Lisätietoa http://www.nomos-arkhaios.org/