Turun Sanomat kirjoitti (2.11.), ettei nykysuomalaisilla ole kotialttareita esivanhemmille ja ettei heiltä enää kysellä neuvoja. Tämä ei kuitenkaan aivan pidä paikkaansa.

On totta, että näitä perinteitä pitää yllä hyvin pieni joukko, mutta ne elävät edelleen. Etenkin esivanhempien neuvojen kysyminen on joillekin suomenuskoisille tuttu ja tärkeä käytäntö, ja sitä tehdään ympäri vuoden. Kotialttaritkin ovat yleistyneet, ja esimerkiksi harjoittajien yhteisissä kekrijuhlissa on perustettu erikseen väliaikaisia juhla-alttareita.

Suomenuskoisten syksyiseen kekrin viettoon kuuluvat edelleen myös vainajien oma saunavuoro sekä oman paikan kattaminen edesmenneille, kun käydään juhlapöytään. Esimerkiksi Taivaannaula ry. järjesti äskettäin kekrijuhlan Valkeakoskella. Ohjelmassa oli niin vainajien muistamista, perinteisiä lauluja ja ruokia, sadonkorjuusta iloitsemista kuin kansanperinteen työpajojakin.

Voi myös ajatella, että kristityillä on kotialttareita, sillä yllättävän monella on suvun edesmenneiden jäsenten kuvia piirongin päällä. Usein näiden vieressä on myös kynttilöitä.

Ehkäpä artikkelin suomalaiset-sanalla pyrittiin viittaamaan niihin uskonnollisiin tapoihin, joita maamme virallisten uskonnollisten yhdyskuntien kannattajat noudattavat. Olisiko kuitenkin jo aika miettiä, miten monimuotoista uskonnonharjoitus Suomessa on?